Kaivossotkut selvitettävä

Pohjois-Suomessa erityisesti on asetettu suuria odotuksia kaivostoiminnan tulevaisuuteen. Syystäkin. Kaivosbuumilla on merkitystä erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomen tuotannolle, työllisyydelle ja kehitykselle, sillä siellä valtaosa nykyisistä ja mahdollisista hankkeista sijaitsee.

Toisaalta näille alueille kohdistuvat sitten korostetusti kaivostoiminnan haittapuoletkin, ellei asioita osata hoitaa oikealla tavalla.

Ei ole osattu.

Sotkamon Talvivaaran jättikaivoksesta jättimäisine sulfiittipäästöineen on jo aikaa sitten tullut valtakunnallisesti hoettu kielteinen kaivostoiminnan symboli.

Samanlainen sotkuinen julkikuva on nyt Raahen Laivakankaan kultakaivoksella, jossa jännitetään piripintaan täyttyneen vesialtaan tilannetta.

Jos ei muu auta, kuten sanonta kuuluu, jätevesien päästöön luonnonvesiin on aluehallintoviraston väliaikainen lupa.

Paikalliset asukkaat ovat, syystä, tyrmistyneitä kaivoksen keskenkasvuisesta ympäristöpolitiikasta.

Kuntapäättäjät tilittävät turhautuneisuuttaan. Raahen kaupunki on vastustanut lupaa johtaa jätevesiä luontoon, mutta mahdollisuudet vaikuttaa kultakaivoksen toimintaan ovat osoittautuneet mitättömiksi.

Asian kiistanalaisuutta korostaa, että myös ely-keskus vastusti vesivarastoaltaaseen kerättyjen vesien päästämistä luontoon.

Vakuuttelut siitä, kuinka laimeita mahdollisesti luontoon päästettävät vedet ovat ja kuinka nopeasti pitoisuudet laimenevat ympäristössä eivät ole tätä päivää ja tätä vuosituhatta.

Asiat etenevät väärässä järjestyksessä jos ympäristövaikutuksia ei ole otettu riittävästi huomioon ennen toiminnan käynnistämistä.

Ja kaivosala kokonaisuutenahan näistä masentavan huonoista esimerkeistä kärsii. Selittely ja jälkien paikkailu nakertavat uskottavuutta senkin jälkeen kun prosessit ovat teknisesti sillä tasolla kuin niiden mitä alunperinkin olisi pitänyt olla. Maineen palauttaminen on pitkä ja hankala urakka.

Maassa toki on olemassa lait, lupajärjestelmät, raja-arvot ja viranomaiset hommaa hoitamassa ja valvomassa. Nyt kuitenkin välittyy kuva että kaivosyhtiöt vievät ja viranomaiset vikisevät ja joutuvat jälkikäteen tekemään hätäratkaisuja ja väliaikaisia myönnytyksiä.

Samaan aikaan ministerit ja ministeriöt vääntävät kättä siitä tarvitaanko ja saadaanko valvonta- ja lupaviranomaisille lisäresursseja. Sekään keskustelu ei itse asiaa tässä ja nyt taida pitemmälle viedä.

Edelleen on syytä uskoa, toivoa ja myös vaatia, että toimivat keinot kaivostoiminnan ja ympäristön sekä eri elinkeinojen rinnakkainelolle löytyvät. Mutta se vaatii toiminnan ja viranomaisvalvonnan uudelleenarviointia ja jämäköitymistä, ennen kuin huonoja esimerkkejä ehtii tulla lisää.