Ylen pohjanoteeraus

Ylen tv-kanavilla on tänä kesänä ollut paljon urheilulähetyksiä: jalkapallon EM-kisat, yleisurheilun EM-kilpailut ja nyt viimeksi olympialaiset. En yhtään ihmettele, jos urheilusta vähemmän kiinnostuneet sanovat, että ihan liikaa.

Minullakin, vaikka olen tv-urheilun suurkuluttaja ja vaikka katsoin olympialähetyksiä hyvin valikoidusti, alkoi kisojen viimeisellä viikolla mennä yli. Tv-ruudun tuijottamisen vaihtoi ihan mielellään sienireissuun.

Seuraavalla kerralla voisi harkita, onko olympialaisten televisiointi tuossa laajuudessa tarpeellista ja järkevää.

Lontoon olympialaisista tulen muistamaan pitkään Ylen lähetykset yleisurheilukilpailuista. Siksi että niiden selostus oli ala-arvoista. Monet kisat olen tv:stä seurannut, ja tämä oli kyllä pohjanoteeraus.

Jouduimme olosuhteiden pakosta seuraamaan osan yleisurheilukilpailuista pelkästään Ylen kanavien kautta. Kun oli mahdollista, käänsimme Eurosportin puolelle, missä sai kuunnella Jukka Pelkosen ja Tero Kainulaisen rauhallista ja asiallista selostusta.

Mainokset katkoivat lähetystä, mutta niin katkoivat toisaalta Ylen puolellakin joutavat urheilijahaastattelut, joiden päätarkoituksena taisi olla toimittajan kielitaidon esittely. Informaatioarvoa niillä oli saman verran kuin aikoinaan sen entisen painijan vastauksessa: ”Sanotaanko että tota kyllä joo.”

Yleensäkin urheiluohjelmissa pitäisi olla enemmän urheilua eikä puhuvia päitä ja tyhjänpäiväistä jaarittelua urheilusta.

Ylen selostamossa ollut Mikko Hannula oli selvästi väärässä paikassa. Hehkutus herätyssaarnaajan nuotilla ja kamalilla kielikoukeroilla ei pystynyt peittämään asiantuntemuksen puutetta. Niki Juusela puolestaan hölpötti kuin yli- innokas alakoululainen. Asiantuntijan nimikkeellä mukana ollut Mika Lehtimäki pelasti monta tilannetta, vaikka hänen tosikkomainen ja pitkäveteinen esitelmöintinsä usein oli uuvuttavan tylsää kuunneltavaa.

Vaikka mitali- ja pistesijoissa päästiin olympiakomitean asettamaan tavoitteeseen, kisojen jälkeen alkaa taas keskustelu siitä, miten suomalaista huippu-urheilua pitäisi kehittää ja tukea jotta menestys olisi seuraavalla kerralla parempi.

Ensin olisi kuitenkin käytävä keskustelua siitä, pitäisikö menestyksen sitten välttämättä olla parempi. Ja jos, niin miksi.

En näe mitään tärkeää syytä siihen, että menetyksen parantamiseksi olisi suunnattava joitakin erityisresursseja. Huippu-urheilu on miljardibisnestä ja viihdettä. Sen yhteys tavallisen kansalaisen liikuntaan tai harrastajatason urheiluun on käynyt koko ajan ohuemmaksi. Esimerkiksi usein esitettyyn väitteeseen, että suomalaisten huippu-urheilumenestys innostaisi nuoria liikkumaan, suhtaudun hyvin kriittisesti.

Vai ottaisiko joku todesta, jos sanoisin nuorten miesten paljon puhutun huonon kunnon johtuvan siitä, että suomalaiset eivät ole oikein menestyneet juoksukilpailuissa viime vuosina?

Verorahoja ei pidä käyttää ainakaan nykyistä enemmän huippu-urheilubisneksen tukemiseen. Liikunta- ja urheilurahojen oikea osoite on tavallisen ihmisten ja nuorten ja lasten aktiiviliikunnan edellytysten parantaminen.

Jos urheilijan verotettavat tulot ovat yli 300 000 euroa vuodessa, kuten on ollut esimerkiksi keihäänheittäjä Tero Pitkämäellä, ei hän ole yhteiskunnan tuen tarpeessa.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva toimittaja.