Merja Kyllönen

Hajallaan

Sinne teitä elätetään susirajalle, muuttakaa vaan kaikki pääkaupunkiseudulle niin jo vain on elämä helpompaa! Rakennetaan uudet talot ja uudet koulut, päiväkodit ja vanhustenhuollon yksiköt. Antaa entisten lahota paikoilleen siellä raukoilla rajoilla, syrjäseutujen syvyyksissä.

Mitäs teillä siellä oikein edes on suloiselle Suomellemme tarjota: vähäväkistä ikääntyvää kansaa ja muutaman hehtaarin pottupeltoja? Jo vain joutaa jonninjoutava keskustelu aluepolitiikasta romukoppaan ja keskitetään kaikki voimavarat pääkaupunkiseudulle. Harvaseutu, syrjäseutu, tuppukylä, liian vähän, ei kettään, ei mittään. Kuulostaako tutulta?

Vastakkainasettelu pääkaupunkiseudun ja muun Suomen välillä näyttää tässä vaalien alla vain kärjistyneen. Helsingin alle suunnitellusta Pisara-radasta on huudettu kuorossa, ja kun miljardihanketta ei saatukaan keploteltua lisätalousarvion kautta heti eteenpäin, ovat syypäänä tietysti ilkeät maalaiset.

Miljardi on sen verran paljon velkaa, että kyllä sen käyttöä kannattaakin harkita kaksi kertaa. Teiden ja ratojen korjausvelka tuntuu kokonaan unohtuneen: miljardilla pahimmat ongelmakohdat ja vaaranpaikat saataisiin korjattua koko Suomessa, sekä teillä että rautateillä!

Muualla maailmassa omavaraisuus on noussut keskeiseksi talous- ja turvallisuuspoliittiseksi teemaksi. Suomessa kasvun eväitä tunnutaan näkevän vain metropolialueella.

Entäpä jos Suomen tuhansien järvien ja huojuvien kuusikoiden kätköistä, mäntymetsän syleilystä voisi löytyäkin se uusi kasvuvoima jota haikaillaan? Oman tuotannon ja alkuvoiman eväät on kuitenkin ihan jossain muualla kuin pääkaupunkiseudulla. Kovinkaan moni pääkonttori ei tarvitsisi sijoituspaikkaa Helsingissä, jos tuotanto lakkaisi muualla Suomessa.

Naapurimaissamme Ruotsissa ja Norjassa korjataan monin keinoin niitä virheitä, joita tehtiin silloin kun koko maan kasvutoimet keskitettiin kokonaan suuriin kaupunkeihin. Isoja alueita jäi hiljaa hiipumaan. Sitten havaittiin, että luonnonvarat olivatkin keskittyneet alueille, joilta ihmiset ja asutus oli ajettu pois. Tuli kiire lähteä rakentamaan infraa uusiksi ja houkuttelemaan ihmisiä takaisia harvaseuduille asumaan, elämään ja tekemään työtä.

Näinköhän suomalaisetkin menevät vaikeimman kautta?

Me kannamme huolta luontoympäristön biodiversiteetistä, mutta eikö rakennetun ympäristön ja ihmiselon monimuotoisuus ole säilyttämisen arvoista? Suomessa on sananvapaus, uskonnonvapaus ja kokoontumisen vapaus – minne on unohtunut asumisen ja kotiseudun valitsemisen vapaus?

Vähäväkisyys ei todellakaan tarkoita vähäjärkisyyttä. Suomalaisella maaseudulla on ajattelua, innovaatioita, iloa ja elinvoimaa. Kun päätöksentekijät ymmärtävät tämän vahvuuden ja kääntävät ajatteluaan kasvun voimaksi, niin energiaomavarainen, ruoka-omavarainen ja luonnonvaransa fiksusti ja ympäristöystävällisesti hyödyntävä tulevaisuuden Suomi on siinä.

Kirjoittaja on vasemmistoliiton europarlamentaarikko.


Kommentit