Anni Ahlakorpi

Omalla kielellä

Lueskelin facebookissa erästä keskustelua ja törmäsin taas hassuun ilmiöön, johon aina välillä törmää: ajatukseen siitä, että jos ”ne” saavat jotain, niin se on automaattisesti ”meiltä” pois. Tällä kertaa kyse oli kielilaista ja sen noudattamisesta. Joidenkin keskustelijoiden mielestä tuntui täysin typerältä ja turhalta vaatia kaikilta saamelaisalueen viranomaisilta palvelua myös saameksi, kun ”kaikki kuitenkin osaavat suomea.”

Itse asian kannalta on oikeastaan varsin epäolennaista, että mitä kieliä kukin osapuoli sattuu osaamaan.

Saamen kielilain tehtävänä on turvata palveluiden saatavuus saamelaisalueella kaikilla kolmella Suomessa puhutulla saamen kielellä, inarinsaameksi, koltansaameksi ja pohjoissaameksi. Viranomaisten kanssa asioidessa hommat hoituvat yleensä helpoiten, jos pääsee käyttämään omaa äidinkieltään asioiden hoitamiseen.

Toki monikielinen ihminen yleensä pystyy asioimaan muullakin kuin äidinkielellään, mutta kun puhutaan pienestä vähemmistökielestä, jokainen mahdollisuus käyttää kyseistä kieltä on arvokas.

Jos kieltä ei opeteta koulussa, sillä ei voi asioida virastoissa, ei käydä lääkärissä eikä sitä kuule tai näe mediassakaan, siitä tulee helposti vain kotikieli, joka on todella suuressa vaarassa hiipua kokonaan. Mitä vähemmän kielellä on käyttömahdollisuuksia, sitä vähemmän sitä käytetään.

Entäs se kielilaki sitten? Se on ehdottomasti askel oikeaan suuntaan, mutta mistään kovin isosta harppauksesta tuskin voi puhua. Kielilaki turvaa saamen kielten asemaa vain saamelaisalueella, joka käsittää Utsjoen, Inarin ja Enontekiön kunnat sekä Sodankylän kunnan pohjoisosat.

Yli 60 prosenttia saamelaisista asuu tämän alueen ulkopuolella ja lapsista ja nuorista jopa yli 70 prosenttia. Heidän oikeutensa omaan kieleen ei siis ole mitenkään erityisen turvattu.

Saamelaisalueellakaan kielilaki ei velvoita ketään osaamaan tai opettelemaan saamea, vaan asiat voidaan hoitaa tulkin välityksellä. Tulkki ei tietenkään kuljeskele esimerkiksi poliisin mukana joka paikkaan siltä varalta, että poliisi työssään kohtaa saamenkielisen henkilön, joka haluaa asioida hänen kanssaan saameksi. Ei, vaan tällaisessa tilanteessa tulkki on erikseen pyydettävä paikalle, missä tietysti kestää oma aikansa.

Toki joihinkin virkoihin kelpoisuusvaatimuksena voi olla kielitaito, mutta siitä maksettava kielilisä on yleensä niin pieni, että se ei varsinaisesti riitä kannustamaan ketään kielen opetteluun.

Myöskään työnantajat eivät aina jousta siinä, että kieltä saisi opiskella työajalla. Vuoden palkaton virkavapaa taas ei ymmärrettävästi ole kovin houkutteleva vaihtoehto.

Pitäisikö meillä sitten olla pakkoruotsin rinnalla myös pakkosaame? En usko, että se saisi sen suurempaa suosiota, kuin ruotsinkaan pakollinen opiskelu, eikä sillä ainakaan parannettaisi ihmisten asenteita kieliä kohtaan.

Tärkeämpää olisi mielestäni tarjota kaikille saamelaisille asuinpaikasta riippumatta mahdollisuus saada opetusta omassa kielessään ja käyttää sitä; vaatia saamelaisten kanssa asioivilta viranomaisilta vähintään yhden kolmesta saamen kielestä hallitseminen ja lisätä muun väestön tietoa ja tietoisuutta saamelaisista esimerkiksi päivittämällä koulujen opetussuunnitelma niin, että siinä kerrottaisiin myös saamelaisten historiasta, yhteiskunnasta ja taiteista. Emmeköhän ole sen velkaa Euroopan ainoalle alkuperäiskansalle.


Kommentit