Olli Salo

Pääoma 2.0

Ei tarvitse olla verbaaliakrobatialtaan mikään Eino Leino pystyäkseen hallitsemaan tiedotusvälineissä käytävää keskustelua. Riittää, että kykenee leikkimielisesti viisastelemaan homoliitoista, maahanmuutosta, kerjäläisistä tai vaikka MM-jääkiekosta.

Seuraamalla aktiivisesti tiedotusvälineitä, syntyykin sellainen vaikutelma, että kaikki ongelmamme liittyisivät jotenkin edellämainittuihin. Mikään näistä aiheista ei ole kuitenkaan keskeinen, kun keskustellaan yhteiskunnan todellisista ongelmista. Siinä keskustelussa hyvinvoinnin ja resurssien epätasainen jakautuminen on keskiössä.

Talouden ei pitäisi koskaan olla itseisarvo. Talous on työkalu, väline jolla rakennetaan hyvinvointia. Sen ei koskaan pitäisi mennä toisinpäin. Hyvinvoinnilla ei koskaan pitäisi rakentaa talouskasvua.

Talouden itseisarvoon on kuitenkin helppo tarttua. Se suorastaan huumaa otteellaan. Ilmiö on verrattavissa siihen, mitä ihmiselle tapahtuu luettuaan Nietzscheä. Pää menee jumiin. Siinä missä nietzscheläinen pyrkii asettamaan itseään tunnetilojen ulkopuolelle, asettaa pula-ajan taloustieteilijä itsensä lukujen asemaan. Hän pyrkii tekemään luvuista mahdollisimman suuria. Hän unohtaa, ettei luvuilla itsessään tee mitään. Numeroista ei rakenneta teitä, niistä ei kasva puita, eikä niitä voi syödä.

Nykyinen tuotannon ja pääoman välinen ristiriita ei ole enää puhtaasti marxilainen. Nykyjärjestelmämme perustuu ajatukseen, että meidän on tehtävä työtä yhteiskunnan pystyssä pitämiseksi. Työstä saamme palkkaa, jolla saamme jotain hyötyä ylläpitämästämme yhteiskunnasta.

Yhteiskuntamme suojakilveksi on rakennettu ilmapiiri, jossa talous on itseisarvo ja työttömyys merkki laiskuudesta.

Kuitenkin suuri osa tämän työn synnyttämästä vauraudesta jakautuu epätasaisesti. Nykyisin tehdään töitä jo ihan konkreettisesti sellaisessa ympäristössä, jossa ei pääse ottamaan mitään hyötyä irti siitä yhteiskunnasta, jota ylläpitää. Esimerkiksi Namibian uraanikaivoksilla työskentelevät lapset eivät pääsääntöisesti pääse nauttimaan luomastaan hyvinvoinnista.

Työn tekeminen itsessään on melko uusi asia ihmiselle. Ennen teollistumisen aikaa ihmiset eivät nykymuodossaan tehneet töitä. Jos mietitään ihmistä lajina, niin nykyiset ihmiset tekevät enemmän töitä kuin koskaan olemassaolonsa aikana. Kuitenkin jos joku nykyisin mukisee työnteosta, häntä voidaan haukkua laiskaksi, vastuuttomaksi ja ahneeksi ja uhkailla työttömyydellä.

Yhteiskuntamme suojakilveksi on rakennettu ilmapiiri, jossa talous on itseisarvo ja työttömyys merkki laiskuudesta. Ongelma ei kuitenkaan ole työttömyys vaan köyhyys. Ongelma on vaurauden kasaantuminen hyvä veli-verkostoille. Pääoman tuotto yrityksille kasvaa nopeammin kuin valtion BKT, mistä seuraa eriarvoisuuden lisääntyminen. Ja valtion vaikutusvallan väheneminen.

Tarkoituksenani ei ole väittää etteikö tasa-arvoinen avioliittolaki, tai maahanmuutto olisi sellaiselle ihmiselle tärkeää, jota se ihan konkreettisesti koskettaa. Tarkoitukseni on nostaa esiin, kuinka ne asiat ovat sen yksilön ulkopuolella merkityksettömiä. Ei ole mitään järkeä syyllistää yksittäistä maahanmuuttajaa, homoa, tai heteroa siitä, että esimerkiksi entinen Suomen Posti maksaa veronsa Caymansaarille.

Onkin järjetöntä, että tällaisessa yhteiskunnassa profiloimme itseämme ja muita, niin voimakkaasti työn kautta. Työstä on tullut meille ainoastaan väline, jonka avulla hankimme tarvittavan määrän resursseja elämiseen. Työtä itsessään ei enää voida nähdä sellaisena, että se ylläpitäisi työntekijän yhteiskuntaa. Niinpä bussikuskinkaan ei pitäisi profiloida itseään ainoastaan bussikuskiksi. Hän saattaa omasta mielestään ennemmin olla vaikka rumpali tai runoilija.


Kommentit

Lisää aiheesta

Turbulenssia työmarkkinoilla

Työmarkkinasyksy etenee kohti vuoden vaihdetta myrskyisissä tunnelmissa. Työehtoneuvotteluja käydään usealla toimialalla ja ne jatkuvat ensi... Lue lisää