Viimeisimmästä kirjoituksestani sain palautetta, jonka mukaan ikäihmisten kotihoito on jäänyt julkisessa keskustelussa ikäihmisten ympärivuorokautisessa hoidossa paljastuneiden epäkohtien jalkoihin. Huomio on täysin oikea, mutta itse en valitettavasti siitä hämmästy. Suomalaisten poliittinen muisti on valitettavan lyhyt. Sen osoitti viime viikolla se, kuinka nopeasti ikäihmisten asia tipahti sivuraiteille julkisessa keskustelussa mäkihyppääjä Matti Nykäsen poismenon noustessa otsikkoihin. Rauha Matin sielulle, mutta valitettavasti tämä kertoo jotain hälyttävää tästä ajasta.
Minut valtasikin tietynlainen toiveikkuus saamani palautteen pohjalta. Ainakin osa ihmisistä on valmiita kiinnittämään huomioita muihinkin asioihin, kuin niihin, joita iltapäivälehdet otsikoissaan meille tarjoavat. Asia on nimittäin täysin oikea ja vakava, sillä pyöreästi puolet palveluiden piirissä olevista ikäihmisistä on nimenomaan kotihoidon palveluiden piirissä.
Ajatus kotona asumisesta mahdollisimman pitkään on hieno ja kaunis. Kukapa ei tahtoisi elää tutussa ja turvallisessa ympäristössä mahdollisimman pitkään. Tähän hienoon ja kauniiseen ajatukseen sisältyy vaan sitten toisaalta vaade siitä, että elämä kotona olisi ihmisarvoista ja turvallista. Omiin silmiini tilanne näyttäytyy kaoottisena: ylityöllistetyt hoitajat rientävät paikasta toiseen minuuttiaikataululla, ikäihmiset koittavat sinnitellä omillaan liian pitkään ja ikäihmisten lähimmäiset tuskailevat sen kanssa, kuinka kotona todella pärjätään.
Kukapa ei tahtoisi elää tutussa ja turvallisessa ympäristössä mahdollisimman pitkään.
Suunnitelmallinen hoiva ja hoito, kuntouttava työote, kohtaaminen ja välittämisen kokemuksen jakaminen jäävät tällöin vääjäämättä korulauseiksi, vaikka jokainen hoitaja varmasti mielellään tekisi nämä sanat jokapäiväiseksi toiminnaksi. Ikäihmisten määrä ei ole tulevaisuudessa vähenemässä, päin vastoin. Istuvan Sipilän hallituksen leikkaukset kuntien valtionosuuksiin eivät ole parantaneet mahdollisuuksia vastata kasvaviin tarpeisiin, käytännössä joko laitetaan kunta velkaantumaan tai kuntalaiset kärsimään. Kummassakaan ei liiemmin järkeä ole.
Julkista keskustelua on syytä käydä myös kotihoidon tilanteesta ja siitä, vastaako esimerkiksi siellä oleva hoitajamäärä ja sitä kautta hoidon taso käsitystämme laadukkaasta, ihmisarvoisesta elämästä. Esperi Caren toimitusjohtaja tienasi vuonna 2017 yhteensä 6 miljoona euroa. Kotihoidossa työskentelevällä lähihoitajalla kestää kutakuinkin 40 vuotta tienata tuosta summasta viidennes. Oikeudenmukaisuutta Suomessa vuonna 2019. Ehkä kyse on pohjimmiltaan kuitenkin arvovalinnoista, siitä minkä koemme tärkeäksi ja panostamisen arvoiseksi.
Toivottavasti tätä, kuin montaa muutakin asiaa pidetään esillä julkisessa keskustelussa näin vaalien alla, mutta ennen kaikkea myös niiden jälkeen. Suomalaisen poliittisen muistin mitta on nimittäin yhtä lyhyt kuin kieli vyön alla juoksevan hoitajan visiitti ikäihmisen luona. Onnettoman lyhyt.
Miikka Kortelainen
Kajaani