Markus Korjonen

Sää ja mää

Jos viettää lomansa sosiaalisten medioiden syötteiden äärellä, on, ainakin minun kuplassani, havaittavissa kaksi aihetta ylitse muiden: Kreikan tilanne ja vallitsevat sääolot. Välillä on vaikea hahmottaa kumpaan ihmiset suhtautuvat suuremmalla vakavuudella ja tunteen palolla.

Tietysti sitä toivoisi, että Kreikan kansan kohtalo koskettaisi myös meitä pohjoisen asukkeja, mutta paljon on puhetta säästä.

Itseäni sääolot eivät ole vielä hetkauttaneet tätä seuraavaksi avaamaani metatasoa kummemmin ja siksi onkin hieman nurinkurista, että siitä nyt teille kirjoitan. Joka tapauksessa tämä säästä valittamisen seuraaminen on synnyttänyt minussa keittiöpsykoanalyyttistä pohdintaa jonka haluan kanssanne jakaa.

Viljelijäin piinan ymmärrän, jos kylvö ei onnistu peltojen ollessa velliä, tai olosuhteiden muutoin ollessa sopimattomat elinkeinon harjoittamiseen. Tavan tallaajien tuska sen sijaan vaatii minulta hieman ymmärryksen tavoittelua.

Muinoin stoalaisilla oli ajatus siitä, että asiat eivät itsessään meitä loukkaa, vaan oma suhtautumisemme niihin. Onnellisuutensa ja mielenrauhansa jättäminen niinkin ailahtelevaisen ilmiön, kuin sääolojen, varaan on tässä suhteessa kohtalokas virhe. Miksi sitten tuntuu siltä, että monet vaikuttavat sortuvan näinkin ilmeiseen erheeseen?

Aluksi ajattelin, että ehkäpä ihmisillä on raskaasta arjesta selviytymisen kannalta välttämätön menetelmä ladata kaikki onnen odotukset kesään ja lomaan. Näissä kuvitelmissa lomalla on aina lämmin eikä hyttysiä ole. Asetelma olisi hieman vastaava, kuin Marxin näkemys uskonnosta ahdistetun luontokappaleen huokauksena ja henkenä hengettömissä olosuhteissa, kansan oopiumina.

Ajatuksessa tuntui olevan järkeä. Miksi tehdä arjesta hyvää ja mielekästä, kun helpotus koittaa kuitenkin tuolla jossain? Tässä valossa olisi myös hyvin ymmärrettävää tuo lomapettymysten karvaan kalkin syljeskely somessa.

Toisaalta joskus kuulee sanottavan, että säästä puhutaan, kun ei muusta osata. Ehkä halutaan vain puhua puhumisen itsensä vuoksi, kun hiljaisuus ahdistaa.

Sää on sellainen asia, josta jokaisella on yhteinen kokemus ja jaettu ymmärrys. Yhteenkuuluvuuden kokemusta on helppo hakea siitä, että olettehan kanssani samaa mieltä siitä, että on kurjaa kun on kylmä ja sataa. Että oikeasti ei ole niin kurjaa, mutta sanon näin kurotellakseni teitä kohti, hyvät ystävät. Toisin sanoen ihmiset eivät olekaan ladanneet mitään odotuksia yhtään mihinkään, vaan säästä puhuminen on vain oheistoimintaa tilanteessa, jossa jotain halutaan sanoa, eikä muuta keksitä.

Kun elämme olettaen, että varmaan muiden mielestä viileä ja sateinen ilma on kurja, ilmaisemme sen itse. Tässä vaarana on tietysti se, että omiin puheisiin aletaan uskoa. Kun olemme toisillemme aikamme hokeneet, että onhan kurjaa, onhan, niin alkaa oikeasti olla kurjaa.

Yläasteen liikunnanopettaja ruukasi sanoa, että ei ole huonoa säätä, on vain huonoja varusteita. Paitsi että olen nykyään pääasiassa samaa mieltä, lisäisin varusteluetteloon sen tärkeimmän, asenteen.


Kommentit