Auto. Sellaisen minä kyllä tarvitsisin. Onneksi Helsingissä pärjää mainiosti ilmankin, mutta kun olen viettänyt pitkää joululomaa kotonani Utsjoella, auton välttämättömyys on käynyt taas useita kertoja selväksi.
Suomen kokoisessa maassa, ja itse asiassa minkä tahansa muunkin kokoisessa maassa, pääseminen paikasta A paikkoihin B–Ö voi olla haastavaa. Siellä, missä se vain suinkin on mahdollista, on pyrittävä suosimaan julkista liikennettä ja kannustettava ihmisiä käyttämään sitä yksityisautoilun sijaan. Joukkoliikenteen on oltava edullista tai käyttäjille maksutonta ja sitä rahoitetaan verovaroin.
Siellä, missä julkista liikennettä ei ole järkevää järjestää yhtä kattavaksi kuin ruuhka-Suomessa, on huolehdittava siitä, että ajokortin voi saada kohtuulliseen hintaan, ja julkisen vallan on tuettava esimerkiksi erilaisia auto-osuuskuntia ja älykkäitä joukkoliikennepalveluita, niin että autojen omistamisen tarve pienenee.
Yksityisautoilu ja henkilöautot ovat kiinnostaneet viime aikoina myös liikenne- ja viestintäministeri Anne Berneriä. Osana hänen sekavalta vaikuttavaa ehdotustaan liikennekaareksi on, että kaikkiin henkilöautoihin asennetaan seurantalaitteet. Niiden keräämien tietojen perusteella yksityiset firmat perivät maksuja tien käyttämisestä. Toinen vaihtoehto on maksaa vain ajoajasta, jolloin auton liikkeitä ei tarvitse seurata. Luultavasti ajoajasta maksaminen olisi niille, joilla on varaa maksaa yksityisyydestään, kun taas muut käyttäisivät seurantalaitteita maksaakseen pelkästään ajetuista kilometreistä.
Läpimennessään ehdotus hyödyttäisi taloudellisesti pääministerin kavereita, kuten niin monet muutkin hallituksen viimeaikaisista hankkeista.
Bernerin ehdotuksessa on useita ongelmia, mutta se on toki täysin linjassa muun hallituksen politiikan kanssa. Ensinnäkin näitä seurantalaitteita valmistaa muiden muassa – kukapa muukaan – kuin joku pääministeri Sipilän bisnestuttava. Tämä siis tarkoittaa sitä, että läpimennessään ehdotus hyödyttäisi taloudellisesti pääministerin kavereita, kuten niin monet muutkin hallituksen viimeaikaisista hankkeista.
Toiseksi tällaiset seurantalaitteet ovat juuri sellaista ihmisten kontrollointia ja vapaudenriistoa, josta oikeisto haaveilee. Jotta yksityiset yritykset voisivat rahastaa teiden käytöstä ajettujen kilometrien mukaan, on niiden tiedettävä, missä autolla on ajettu. Tällainen tieto – siis kuinka usein ja minkä liikkeen pihaan on jostain tietystä osoitteesta ajettu, onko käyty K- vai S-ryhmän marketissa, apteekissa, kuntosalilla vai ravitallilla – kiinnostaa varmasti muitakin kuin tien käyttämisestä rahastavia.
Kolmanneksi on tietenkin huomioitava tällaisen esityksen alueelliset vaikutukset. Yksityiset firmat toki pyrkivät maksimoimaan omat voittonsa, kuten niiden kuuluukin tehdä. Ruuhka-Suomessa, missä oman auton käyttäminen ei useimmille ihmisille ole mitenkään välttämätöntä, tällaiset tienkäyttömaksut voisivat kilpailun vuoksi kuitenkin pysyä kohtuullisen matalina, jolloin uudistuksen yksi hyvä tavoite eli yksityisautoilun vähentäminen ei toteutuisi. Sen sijaan täällä Ruuhka-Suomen ulkopuolella kilpailua tuskin juuri syntyisi ja ihmiset, joille ei ole joukkoliikennettä tarjolla, joutuisivat maksamaan oman auton käytöstä kaupunkilaisia huomattavasti kovemman hinnan.