Markus Korjonen

Vähemmistö-kirkko

Vaikka otsikko tarjoaa hedelmällisen maaperän kaikenlaisille mielleyhtymille, paalutan tällä kertaa arkisesti katsomuspolitiikasta.

Allekirjoittanut on tullut syksyn aikana nimetyksi Vasemmistoliiton katsomuspoliittiseen työryhmään ja osittain siitä syystä herkistynyt mediassa ajoittain esiin nouseville, aihetta käsitteleville keskustelunavauksille. Niistä viimeisin oli Helsingin yliopiston dogmatiikan professorin Miikka Ruokasen vieraskynäkolumni Helsingin Sanomissa. Ruokanen käsitteli kansankirkon murentumista huolestuneeseen sävyyn.

Alustan ensin hieman yleisluontoisesti John Rawlsin oikeudenmukaisuusteorialla. Sen mukaan oikeudenmukaisuus edellyttää, että säännöt ovat kaikille samat. Toisin sanoen sääntöjen, ollakseen oikeudenmukaisia, tulee olla muodoltaan sellaisia, että niistä ei ole nimettävissä ketään erityistä, jota varten ne on kirjoitettu, vaan niiden tulee olla yleisiä.

Katsomuspoliittinen ohjelma oletettavasti tulee linjaamaan paljon siitä, miten erilaisiin uskontojen harjoittamisen muotoihin tulisi yhteiskunnassamme mielestämme suhtautua. Edellämainitun valossa on siis oltava erityisen tarkka, että kykenemme etäännyttämään itsemme omista lähtökohdistamme sääntöjä muotoillessamme.

Oma tapamme käsittää uskonto määrittää helposti tapaamme kuvitella uskonnollista käyttäytymistä säätelemään tarvittujen sääntöjen luonne. Vaihtoehtoisista uskontomääritelmistä tietoisinakin ”nimeämme” erityisen herkästi määrätyt säännöt koskemaan omaa katsomustapaamme, ainakin rivien välissä.

Rawlsin menetelmä tätä torjuaksemme oli ns. tietämättömyyden verho. Se on eräänlainen mielikuvitusleikki, jonka turvin pääsemme muotoilemaan maailman, johon myöhemmin asetumme asumaan. Teemme sen mainitun verhon takana autuaan tietämättöminä siitä, minkä ikäiseksi, väriseksi, sukupuoliseksi tai terveydentilan omaavaksi, tai, kuten tässä tapauksessa, uskonnon edustajaksi tuohon maailmaan joudumme.

Jos tämä ei vielä saa poliittista mielikuvitusta liikkeelle, voi jännitystä lisätä alussa mainitun Ruokasen kolumnin huomiolla, että evankelisluterilainen kirkko tulee nykyisellä jäsenkehityksellä olemaan vähemmistökirkko Helsingissä vuoteen 2020 mennessä.

Väliin mahtuu kahdet eduskuntavaalit, jos sitäkään.

Itse en kuulu mihinkään seurakuntaan enkä muutenkaan ole erityisen uskonnollinen ihminen, vaikka uskontofilosofiaa harrastankin ja joskus leikittelen ajatuksella siitä, kuinka poliittisista ideologioista saa helposti irti tavallisesti uskonnollisen elämän tuottamaa täytettä sielunsa tyhjiöön.

Kun riisuu käytännöt puhtaaksi kaavaksi, voidaan kuvitella muuttujat toisiksi – puolueet seurakunniksi, ohjelmat opinkappaleiksi. Vaatiipa välillä paljonkin uskoa, toivoa ja rakkautta odottaa edes joidenkin tavoitteiden joskus toteutuvan taivaaksi maan päällä.

Eräänlainen kirkkovuosi näyttäytyy myös puolueaktiivin kalenterissa sääntömääräisine kokouksineen.

 Kirjoittaja on Vasemmistoliiton Lapin piirin 1. varapuheenjohtaja ja puoluevaltuuston jäsen.


Kommentit