Marcus Tullius Cicero oli merkittävä valtiomies Roomassa pyöreästi sata vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Luin tässä jokin tovi sitten hänen Vanhuudesta-nimisen teoksensa. Siinä hän kirjoittaa hyvin kauniisti vanhenemisesta ja sen myötä seuraavista elämän muutoksista, sekä siitä vääjäämättömästä. Tietoisena yleistyvästä aikalaiskäsityksestä kuoleman lopullisuudesta hän pitäytyi uskossaan sielunsa vaellukseen ajatellen, että mikäli kuolema todella on niin lopullinen, kuin sanotaan, ei väärässä oleminen häntä haudassa enää harmita. Ihanteelliseksi kuolemaksi hän toivoi väkivallatonta ja lempeää, verraten sitä kypsyvän hedelmän putoamiseen puusta vastineena raa’an repimiselle väkisin. Sittemmin hänen päänsä päätyi Marcus Antoniuksen määräyksestä naulatuksi Forum Romanumin hänelle aiemmin niin tutuksi tulleeseen puhujanlavaan, sotilasjoukon saatua hänet kiinni maanpaossa.
Hypätään hieman yli 1500 vuotta ajassa eteenpäin, Englantiin, jossa Utopia-teoksestaan tuttu Thomas More työskentelee hieman meikäläistä ministeriä vastaavassa lordikanslerin virassa aikana, jolloin englannin kuningas Henrik VIII keksii erottaa Anglikaanisen kirkon Vatikaanin ikeestä ja ylentää itsensä kirkon ylimmäksi johtajaksi, koskapa silloinen Paavi ei myöntänyt hänelle lupaa uuteen avioliittoon entisen kariuduttua. Myös More pääsi maanpetossyytteen myötä päästään kieltäydyttyään tunnustamasta uutta kirkon päämiestä.
1500 vuotta on merkittävästi pidempi aika, kuin mitä on kulunut Moren ajoista tähän päivään. Tarkastellaksemme ihmiskunnan tilaa, ovat kyseisten poliitikkojen kohtalot varsin pieni otanta, mutta katson niiden heijastavan ajan oloja – ja kertovatpa heidän tarinansa myös valtioiden vaiheista. Heidän maailmansa näin kerrottuna muistuttaa pikemminkin hittisarja Game of Thronesin kaltaista lottoarvontaa, jossa pallojen tilalla vierivät kuninkaiden päät. En missään nimessä halua liittyä heihin, jotka maalaavat kuvaa ihmisestä pohjimmiltaan pahana, kun en sellaiseen usko, mutta sen sijaan ajattelen ihmisten toimivan olosuhteistaan käsin. Kärjistyvät olosuhteet tuottavat kärjistynyttä olemista.
Kreikan uuden hallituksen valtiovarainministeri Yanis Varoufakis kirjoitti muutama päivä sitten artikkelissaan “kuinka minusta tuli ailahteleva Marxilainen” tärkeimmäksi neuvottelutavoitteekseen verenvuodatuksen välttämisen. Eurooppalaisen kapitalismin kriisin myötä sen romahdus voisi tuottaa kasvualustan joko uudelle uljaalle ihmiskasvoiselle sosialismille, tai Euroopan väestön taantumiselle barbariaan ja uuden äärioikeiston nousuun. Näissä oloissa Varoufakis pitää jälkimmäistä todennäköisempänä, minkä vuoksi vakauden hakeminen olisi ensisijaista. Paitsi Euroopan johtajat ja Varoufakiksen oman puolueen kansaedustajat ovat nyt hyvin levottomia sen suhteen, mihin johtopäätöksiin neuvottelijat päätyvät. Tulevat päivät näyttävät, minkälaisen asennon tilanne ottaa.
Kirjoittaja on vasemmistoliiton Lapin piirin varapuheenjohtaja.