Itsenäisyyspäivää juhlittiin Suomessa perinteiseen tyyliin myös tänä vuonna. Kansankunnan kerma kokoontui monarkialarppiinsa, joka kesti tällä kertaa useamman päivän. Sota-aikaa muisteltiin tietysti joukolla. Helsingissä nähtiin myös eduskuntapuolueen presidenttiehdokkaan tukema äärioikeistolaisten marssi, josta on muodostumassa jokavuotinen perinne aitoon 30-lukulaiseen tyyliin.
Itsenäisyysjuhlien isäntänä toimi mies, jonka eräs keskeisimmistä poliittisista saavutuksista on lamavuosina ylivelkaantuneiden heittäminen bussin alle. Juhlavuonna elämme myös tilanteessa, jossa rasismi on salonkikelpoistettu ja normalisoitu osaksi poliittista puhetta. Presidentillä ei ole ulkopoliitikan ohella nykyisin enää kovin montaa tehtävää, mutta tämän ilmiön patoamisessa hän on epäonnistunut täydellisesti. Höpinä tolkun ihmisistä on lähinnä noloa.
Eilisen paras itsenäisyysaiheinen kirjoitus oli mielestäni kielitieteilijä Janne Saarikiven Sadan vuoden unohdus, joka löytyy Image-lehden sivuilta. Saarikiven mukaan 100-vuotisjuhlissa ei ole kysymys historian Suomesta, vaan keinotekoisesti luodusta omakuvasta, joka ”on kopioitu kansainvälisestä nationalismista ja bisnestilastoista.” Se on yhtä muovinen näkemys suomalaisuudesta kuin Tuntematon sotilas -vessaharja.
Kysymys on historiattomuudesta. Ikään kuin Suomen historia alkaisi alkuräjähdyksestä vuodesta 1917 (tai pikemminkin vuodesta 1939 tai 1944). Sipilän hallituksen koulutusleikkaukset kaventavat tätä ikkunaa entisestään. Kuten Saarikivi toteaa kirjoituksessaan: ”Kaikkien täytyy ajatella velkaa ja vientiteollisuuden kilpailukykyä. Tämä on se asia, jonka Snellmankin olisi sanonut nälkään kuoleville, jos olisi ollut televisio.” Pankkimies J.V. Snellman pelkäsi lainarahaa niin paljon, että antoi oman kansansa kuolla nälkään 1860-luvulla.
Myös yhdessä tekemisestä on puhuttu koko itsenäisyyden juhlavuoden ajan. Slogan julistaa juhlavasti ”Yhdessä – Tillsammans”. Teoissa yhteinen vastuu ei ole kuitenkaan näkynyt millään tavalla. Heikoimmassa asemassa olevaan kansanosaan kohdistuva leikkaaminen ja palveluiden heikentäminen sekä kansallisomaisuuden ulosmyynti tulevat jatkumaan nykyisten kyläpäälliköiden ollessa puikoissa.
Asiat voisivat toki olla huonomminkin. Suomi on onnistunut monessa asiassa koko maailman mittakaavassa tarkasteltuna. Pidän itseäni etuoikeutettuna saadessani elää ja asua täällä. Jahtaan todennäköisesti turhaan vakioveikkauksen jättipottia viimeiseen kylmään pieruun saakka, mutta siinä tärkeimmässä arvonnassa täysosuma tuli heti ensimmäisellä yrityksellä. Tämä toteamus on kauhea klisee, mutta se sisältää samalla myös valtavan vastuun.
Olen elänyt laman lapsena puolet elämästäni täkäläisen mittapuun mukaan köyhyysrajan alapuolella. Siitä huolimatta olen vielä hengissä ja olen muun muassa pystynyt opiskelemaan tutkinnon korkeakoulusta. Suurimmassa osassa maailman maista todennäköisyys näiden asioiden tapahtumiselle on häviävän pieni.
Mielestäni hyvinvointivaltio periaatteineen on keskeisin saavutuksemme historiassa ja se on asia, jota pitäisi korostaa enemmän. Suomen menestys pohjaa pitkälti tasa-arvoiseen koulutusjärjestelmään, joka tuottaa myös talouspuolelle innovaatioita ja osaamista. Tätä ideologiaa pitää kehittää ja viedä maailmalle. Hyvinvaltiossa on myös aina ollut keskeisenä osana pyrkimys riittävään sosiaaliturvaan ja maksuttomiin terveyspalveluihin. Valitettavasti tällä hetkellä näissä asioissa on pakki päällä ja kaasu pohjassa – tekemistä riittää siis.
Tällä hetkellä suurimmat uhat ihmiskunnan ja sitä myötä myös Suomen olemassaololle ovat eriarvoistuminen ja ilmastonmuutos. Meillä suomalaisilla on hyvät mahdollisuudet ymmärtää nämä ongelmat ja löytää niihin ratkaisuja.
Kysyin myös perheenjäseniltäni, mitkä heidän mielestään ovat parhaita asioita Suomessa. Esille nousivat rauha, ympäristö ja tasa-arvo, vaikka näissäkin asioissa toki riittää vielä työmaata. Yhdeksänvuotias piti hienona sitä, että meillä on vielä talvi ja silloin on mahdollisuus käydä lumihangessa pyörimässä. Tämä asia voi nousta arvoon arvaamattomaan ilmastonmuutoksen seurausten konkretisoituessa tulevaisuudessa. Rauhaa ovat puolestaan toivoneet myös sodan kokeneet. Sukupolvemme on ollut erittäin onnekas siinä, että meitä ei ole kohdannut tällainen tragedia.
Emme ole kuitenkaan kaikki samassa veneessä, kuten Hanna Sarkkinen toteaa Kansan Uutisten haastattelussa. Tämän väsyneen fraasin hokeminen ei tee siitä totta. Ihmiset tavoittelevat erilaisia asioita – tämän ei pitäisi olla yllätys kenellekään. Joidenkin paatti on loistojahti kaikilla mausteilla, kun taas osa ihmisistä yrittää pysyä pinnalla vuotavalla ruuhella ilman airoja. Aiemmin veneiden kansoittama järvi on ollut sentään yhteinen, mutta nyt isojen laivojen väki on naaraamassa vedet tyhjäksi kaloista ja siirtämässä saaliin omiin eristettyihin paratiisisaariinsa. ”Minä” on monelle tärkeämpi asia kuin ”me”.
Intressien eroista huolimatta on häpeällistä, että itsenäisyyden juhlavuonna Suomen hallitus ja valtamediat ovat kunnostautuneet kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten potkimisella. Pienituloiset on laitettu yksin maksamaan leikkauspolitiikan seuraukset ja vailla työtä olevat ihmiset on syyllistetty laittamalla heidät julkiseen jalkapuuhun.
Yhtä häpeällistä on yhteisen omaisuuden uusjako, joka on piilotettu esimerkiksi nykymuotoiseen sote-uudistukseen. Isänmaallisuus ei terminä oikeastaan enää tarkoita mitään, kun mitaleita jaetaan niille, jotka paketoivat kansallisomaisuuden myyntikuntoon.
Tällä hetkellä suurimmat uhat ihmiskunnan ja sitä myötä myös Suomen olemassaololle ovat eriarvoistuminen ja ilmastonmuutos. Meillä suomalaisilla on hyvät mahdollisuudet ymmärtää nämä ongelmat ja löytää niihin ratkaisuja. Voimme olla näissä asioissa edelläkävijöitä. Meillä on teknologiaa, koulutusta ja vielä tässä vaiheessa yhteiskunta, jossa ei tarvitse käyttää voimavaroja suojautumiseen muilta. Toivottavasti Suomen 200-vuotisjuhlissa puhutaan tämän kamppailun saavutuksista historiamme keskeisimpinä edistysaskeleina. Silloin olisi enemmän aiheellista juhlittavaa kuin tänä vuonna.
Ernest Hemingway kirjoitti teoksessaan Kenelle kellot soivat maailman olevan hieno paikka ja että sen puolesta kannattaa taistella. Olen samaa mieltä jälkimmäisen lauseen kanssa. Se koskee niin omia paikallisia yhteisöjäni, Oulun kaupunkia, pohjoista Suomea, Eurooppaa kuin koko planeettaa.