Kun esikoiskirjailija poseeraa Helsingin Sanomien valokuvaajalle kahdeksansataa euroa maksavissa lenkkareissa ja toimittaja kertoo tämän kirjoittaneen esikoisteoksessaan luokkaeroista ja ylisukupolvisesta huono-osaisuudesta, ja että vaikka ”oma luokkahyppy onnistui, ei häpeä jätä rauhaan”, on tässä asetelmassa jotain saatananmoisen sapettavaa. Lukija ei voi välttyä ajatukselta, että ehkäpä ylisukupolvisesta huono-osaisuudesta kertomaan olisi saattanut löytyä joku pikkuisen juuri vielä huono-osaisempikin kokemusasiantuntija. Tai että niin kauan kuin Suomen johtavana mediana pidetty sanomalehti julkaisee sankaritarinoita, joissa entinen köyhä on onnistuneella luokkahypyllä pelastanut itsensä ”ryysyistä rikkauteen”, tullaan siinä sivussa tuottaneeksi ja vahvistaneeksi kapitalismin mukaista ihmisihannetta, jossa köyhän kuuluukin hävetä. Köyhyys kun on kapitalismin mukaisesti yksilön eikä yhteiskunnan ongelma; se on itseaiheutettu tila, josta reipas köyhä voi omalla toiminnallaan pelastaa itsensä ja päästä poseeraamaan kansakunnan kaapin päälle jaloissaan vapaan markkinatalouden järjettömän kalliit ruumiillistumat. Kunhan vain köyhä tekee luokkahypyn, on kapitalistinen onni hänen ulottuvillaan, eikä enää ole syytä hävetä!
Tässä tosiasiallisessa maailmassahan kuitenkin kaikkien yltäkylläisyyteen tottuneiden olisi vähennettävä kulutusta ja otettava oppia köyhistä, jotka pärjäilevät samoilla parinkympin lenkkareilla vuodesta toiseen. Helsingin Sanomien pitäisi uuden, ilmastoystävällisen ihmisihanteen nimissä ryhtyä julkaisemaan sankaritarinoita entisistä rikkaista, joita aiemman ylikulutuksen aiheuttama häpeä ei jätä rauhaan, vaikka heidän oma luokkalaskunsa onkin onnistunut. Valokuvissa entiset rikkaat voisivat ylpeinä poseerata ihan hyvissä kirpputorilta viisi vuotta sitten ostetuissa lenkkareissa, joiden päällisistä vasta pikkuvarpaat pikkuisen pilkistävät läpi.
Kapitalistisen ihanteen mukaisesti länsimaiset yhteiskunnat ovat jo pitkään korostaneet yksilön vapautta ja vastuuta yli muiden arvojen. Lasten ja nuorten mielenterveysongelmat ja koulukiusaaminen, ihmisten yksinäisyys, syömishäiriöt, itsetuhoisuus, päihdeongelmat ja avioerot, kaikkien näiden ajatellaan olevan ensisijaisesti yksilötason ongelmia, joihin hoitokeinoina on tarjolla jos jonkin sorttista terapiaa. Silti terapian tarvitsijoiden määrä on räjähtänyt käsiin, jonot ovat ruuhkautuneet ja avun saaminen ennen ongelmien vaikeaa syventymistä on käynyt liki mahdottomaksi.
Me aikuiset olemme rakentaneet sellaisen kapitalistisen individualismin ihanteen mukaisen yhteiskunnan, jossa ihmiset istuvat enimmäkseen erillään toisistaan kuvaruutuja tuijottaen.
Terapian tavoitteenahan on aina muutos yksilössä ja tämän ajattelussa. Mutta ehkäpä sosiaalisissa ja mielen ongelmissa ei ensisijaisesti olekaan kyse yksilön vaan yhteiskunnan ongelmista. Otetaan esimerkiksi lasten ja nuorten psyykkinen pahoinvointi. Me aikuiset olemme rakentaneet sellaisen kapitalistisen individualismin ihanteen mukaisen yhteiskunnan, jossa ihmiset istuvat enimmäkseen erillään toisistaan kuvaruutuja tuijottaen, on todistusvalintaa ja muuta pärjäämisen pakkoa ja me itse näytämme hienoa esimerkkiä omalla toiminnalla, jossa ihminen kelpaa yhteiskuntaan tai someen vain onnistuessaan työssään, yksityiselämässään ja ollessaan laiha, kaunis, urheilullinen ja rikas. Me aikuiset olemme luoneet tämän yhteiskunta, jossa on häpeä olla köyhä ja jossa me emme itsekään pysty toimimaan terveesti. Kuinka siis lapset voisivat?
Arvatkaapa muuten, mikä sattui olemaan Helsingin kirjastojen varatuin kaunokirjallinen teos Helsingin Sanomien luokkahyppyjuttuviikolla?
Tällä palstalla Anu Kolmonen tarkastelee yhteiskuntaa työn ulkopuolella tai muuten sivussa elävien ihmisten näkökulmasta.