Kansan Tahto

70 € / vuosi
Kategoriat
Lukijoilta

Enemmän huolenpitoa, vähemmän kilpailua

Muistan hyvin lapsuudestani ja varhaisnuoruudestani 50- ja 60-lukujen vaihteessa Helsingin Toukola-nimisessä työläiskaupunginosassa vallinneen ilmapiirin, jolle monen muun ominaisuuden lisäksi oli tyypillistä keskinäinen huolenpito ja vastuunkantaminen myös lähellä asuvista.

Me lapset koimme sen niin, että meidän koulupäivän jälkeisiä tekemisiämme seurattiin, meitä jututettiin ja erityisesti meidän ravinnon tarpeestamme pidettiin huolta. Useimpien vanhemmat olivat ansiotyössä. Ne, jotka eivät olleet, huolehtivat muidenkin lapsista. Tyypillinen kysymys oli, onko kotona kaapissa ruokaa. Jos ei ollut, niin leipää ja maitoa löytyi naapuristakin.

Keskinäinen yhteistyö ja avunanto oli tyypillistä perheiden kesken myös viikkosiivouksessa, pyykinpesussa ja mankeloinnissa, jos joku tarvitsi apua esimerkiksi sairauden tai vasta tapahtuneen synnytyksen johdosta. Kaikki kokivat olevansa samassa asemassa milloin auttajina milloin avun tarvitsijoina. Se oli huolenpitoa, jota nykyään varmaan sanottaisiin vertaistueksi.

Koin jotakin tästä samasta solidaarisuudesta nuorena aikuisena 60-luvun lopulla ja 70-luvulla, silloin jo osittain globaaliksi solidaarisuudeksi kehittyneenä. Halusimme osoittaa tukeamme kaikille, joita mielestämme kohdeltiin epäoikeudenmukaisesti, riippumatta siitä missä päin maailmaa tämä tapahtui.

Olisiko nyt korkea aika muuttaa suuntaa ja auttaa ihmisiä löytämään merkitystä elämälleen rahan ja tavaran haalimisen sijasta toistensa tukemisesta ja luonnon hyvinvoinnista huolehtimisesta.

Samaan aikaan kehittyi myös voimakas huoli siitä, mitä maapallon luonnolle oli tapahtumassa. Olin toukokuussa 1970 Helsingin kauppatorilla vetämässä nuorten luonnonsuojelutapahtumaa, jossa eräs myöhemmin professorina uran tehnyt väärtini istui torille pystyttämänsä laavun edessä ja piteli käsissään kylttiä. Siinä luki: Apua! Vajoan paskaan! Sekin oli huolenpitoa.

Sittemmin 80-luvun puolenvälin jälkeen, jolloin olin jo muuttanut Lappiin, tuntui kuin kylmät tuulet olisivat alkaneet puhaltaa. Ihmisten keskinäinen solidaarisuus muuttui oman edun tavoitteluksi. Alettiin kilpailla kaikella aineellisella kuten toinen toistaan isommilla autoilla ja asunnoilla sekä entistä useammilla vuotuisilla ulkomaanmatkoilla. Puhuttiin hallitusta rakennemuutoksesta, jolla kannustettiin väestöä siirtymään maaseudulta kasvukeskuksiin. Kuulostaako tutulta? Huolenpitoa siirrettiin yhä enemmän yhteiskunnan tehtäväksi.

Tätä kehitystä hieman hillitsi 90-luvun alun kotikutoinen lama. Yllättävän pian se jäi kuitenkin taakse ja palattiin yhä yksilöllisempään ja kilpailullisempaan elämäntapaan juppikulttuureineen. Tämä kaikki on jatkunut kiihtyvällä nopeudella näihin päiviin asti.

Edellä kuvatulla kehityksellä on hintansa. Nyt puhutaan syrjäytymisestä, joka on syrjäyttävän politiikan ja keskinäisen solidaarisuuden puutteen tulosta, eikä suinkaan syrjään jääneiden oma valinta. Suuri osa nuorisosta voi huonosti, ikääntyvä väestö on entistä enemmän huolissaan omasta lähitulevaisuudestaan ja suurtyöttömyys vaivaa edelleen.

Samaan aikaan hallitus lisää kilpailua sotesektorilla, pyrkii pakkoyhtiöittämään kuntien sotepalvelua kilpailun lisäämiseksi yksityisen ja julkisen sektorin välillä, on yksityistämässä työvoimapalvelua, jne. Siis kilpailua lisää ja keskinäistä sekä julkisen sektorin tuottamaa huolenpitoa vähemmäksi, vaikka hyvin tiedämme mihin se johtaa.

Olisiko nyt korkea aika muuttaa suuntaa ja auttaa ihmisiä löytämään merkitystä elämälleen rahan ja tavaran haalimisen sijasta toistensa tukemisesta ja luonnon hyvinvoinnista huolehtimisesta. Vastaan itse: ON! Se muutos käynnistyy äänestämällä Vasemmistoliiton ehdokkaita. ”Niin muuttuu ihminen vaan mihin suuntaan voi viedä huomispäivän tie”…

Rainer Wahlsten
Kemijärvi