Kansan Tahto

70 € / vuosi
Mainos

Mielekästä elämää

Iloitkaa ja riemuitkaa, että edes muutamilla on hyvin jo! Tämä kirjailija Eeva Kilven hätähuutoa muistuttava parahdus kimpoaa mieleen, kun katsoo tilastoja suomalaisesta elämänmenosta. Viime vuosikymmeninä eri ihmisten erot elinajanodotteesta ovat kasvaneet. Erityisen merkittävää on ollut tuloluokkien välisten erojen kasvu. Sosiaalinen ja taloudellinen asema määrittelee entistä selvemmin elämänkulkua. Luokkayhteiskunta tekee paluuta rahan kieltä puhuen. Ehkä tästä jossain iloitaankin?

Näyttää siltä, että tahdon ja uskalluksen puutetta on, vaikka hyvinvointipuutoksien korjaamisesta hyötyisivät kaikki.

Eri tutkimuksiin perustuen suomalaisten terveyseroja on ryhmitelty. Terveyserojen taustalla on havaittu olevan aineellisiin olosuhteisiin ja elinoloihin liittyviä tekijöitä. Näitä ovat mm. lapsuuden ja aikuisuuden taloudelliset olot, työolot, toimeentulo sekä asumiseen ja ympäristöön liittyvät seikat. Tutkimustuloksissa em. asioiden vaikutus näkyy henkiseen hyvinvointiin, taloudelliseen asemaan ja elintapoihin liittyvissä tekijöissä niin yksilö- kuin ryhmätasolla. Tätä kautta nämä asiat vaikuttavat myös ihmisten asenteisiin ja suhtautumistapaan kanssaihmisiin. Sosiaalisten etäisyyksien kasvu on ollut huomattavaa. Rikkain väestönosa on tainnut jo syrjäytyä muista omaan Westendiinsä. 

Mielenterveyden keskusliitto on julkaissut vuodesta 2005 alkaen Mielenterveysbarometria. Se ilmestyy joka toinen vuosi. Barometri on selvitys mielenterveysongelmiin liittyvistä asenteista ja leimautumisesta sekä hoidon ja palvelujen tilasta. Lisäksi eri barometreissa on vaihtelevia erikoisteemoja. Barometrin vastaajina ovat mielenterveysongelmia itse kokeneet ihmiset, mielenterveysalan ammattilaiset sekä väestö.

Asumiseen ja ympäristöön liittyvää asenneilmaston muutosta on barometrissa mitattu vakioidusti joka kerta. Vuoden 2021 barometrissa kysymykseen ”En haluaisi mielenterveyskuntoutujaa naapuriksi” kaikista vastaajista enää 18 prosenttia on väitteen kanssa samaa mieltä (v. 2005 / 32 prosenttia ja v. 2011 / 28 prosenttia). Vuoden 2021 lukuja tarkemmin katsottaessa nähdään, että miehistä 21 ja naisista 13 prosenttia on väitteen kanssa samaa mieltä. Kun samaa väitettä tarkastellaan tulotason mukaan, asenneilmasto viilenee, mitä korkeampaan tulotasoon mennään. Yli 85 000 euron vuosituloja saavista 24 prosenttia ei haluaisi mielenterveyskuntoutujaa naapurikseen. Kaikkein suopeimpia ollaan alle 20 000 euroa tienaavien joukossa: ainoastaan 12 prosenttia ei haluaisi mielenterveyskuntoutujaa naapurikseen.

Jokainen ihminen tarvitsee tunnetta siitä, että tulee kuulluksi, nähdyksi, kohdatuksi ja ymmärretyksi. Parhaimmillaan tämän kaltaisella osallisuudella on yksilötasolla terveyttä ja hyvinvointia edistäviä vaikutuksia. Kuitenkin elämää eteenpäin vievän mielekkään sosiaalisen roolin löytäminen lähiympäristöstä voi olla mielenterveyskuntoutujalle vaikeaa, mikäli ympäristön asenteet koetaan torjuviksi. Niinpä yhtä suuri haitta kuin mielenterveyteen liittyvä sairaus on, on myös siihen liittyvä sosiaalinen leimautuminen. Koettuun sosiaaliseen häpeään liittyvä hiljaa olo, peittely ja välttely on kantajalleen raskas taakka. Tästä syystä tarvittaisiin huomattavasti enemmän vapaaehtoisia vaikuttajia kaikille yhteiskunnan tasoille ja foorumeille. Hyvänä apuna tässä työssä ovat viime aikoina olleet mm. taiteilijat ja urheilijat nostaessaan mielenterveyteen liittyviä asioita keskusteluun. Mielenterveysasioiden huomioimista päätöksenteon eri vaiheissa tarvitaan selvästi nykyistä enemmän sekä etsivän ja jalkautuvan työn lisäämistä, myös julkisella sektorilla. Tämä on äärimmäisen tärkeää, sillä mielenterveysdiagnoosin saanut mies elää Suomessa keskimäärin 20 vuotta ja nainen 10 vuotta lyhemmän elämän kuin muu väestö.

Sosiaalisen stigman tuottama jähmettyminen voi siis johtaa sekä yksilön että yhteiskunnan kannalta huomattavasti hankalampiin, peruuttamattomiin ja kalliimpiin seurauksiin myöhemmin. Iloitaan ja riemuitaan vasta, kun stigmat on normalisoitu.

Mielenterveysasioiden huomioimista päätöksenteon eri vaiheissa tarvitaan selvästi nykyistä enemmän.

Kirjoittaja on sairaanhoitaja (YAMK), joka työskentelee tällä hetkellä Kuopion kaupungin palveluksessa. Hän on toiminut joensuulaisen Soroppi ry:n toiminnanjohtajana vuosina 1998–2020 sekä Joensuun kaupunginvaltuutettuna (vas) vuosina 2001–2020.

Kolumni on julkaistu Kansan Tahdon numerossa 8/2021.