Vain kolme vuotta sitten, kun koronavirus levisi koko maailmaan, yhteiskuntamme suljettiin: yleisötapahtumat kiellettiin, kokoontumisia rajoitettiin, koulut siirtyivät etäyhteyksien päähän ja kaikki kulttuurilaitokset menivät kiinni. Työt loppuivat tuhansilta, jopa kymmeniltä tuhansilta kulttuurintekijöiltä kuin seinään.
Koronasuluista on toivottavasti vihdoin päästy ja elämme keskellä kiihkeintä eduskuntavaalien loppurutistusta. Kuvittelin, että kulttuurista, sen merkityksestä ja kulttuurintekijöiden oikeudesta työhönsä olisi kasvanut yksi näiden eduskuntavaalien teemoista. Mutta ei. On puhuttu taloudesta ja paisuteltu, kuinka Suomen talous on ennennäkemättömän suuressa kriisissä. Kulttuuri nousi kuitenkin keskusteluun, kun eräs oikean laidan poliitikko väitti, että ”Kulttuuri on sellainen luksuspalvelu, johon tällä hetkellä valitettavasti Suomessa menee liikaa rahaa.” Tuo väitehän on monella tapaa absurdi. Suomen valtio tukee kulttuuria vuosittain noin 1,2 miljardilla eurolla. Kuitenkin kulttuuriala tuotti vuonna 2020 13 miljardia euroa, josta julkinen sektori kerää suoria vero- ja maksutuloja jopa yhteensä 3,3 miljardia. Kulttuuriala työllistää 123 000 ihmistä.
Puhe talousluvuista ja kulttuurialan tuottavuudesta on kuitenkin täysin toisarvoista. Todellinen arvo on kulttuurissa itsessään. Kulttuuri on kaikki se elämä ja kaikki ne tunteet, joita koemme. Kulttuuri elää ja hengittää meissä kaikissa suomalaisissa. Vain me suomalaiset voimme tehdä ja kehittää suomalaista taidetta ja kulttuuria. Ja ne tekijät, kaikki 123 000 ihmistä, jotka tuottavat ammatikseen elämyksiä, tunteita ja viihdettä miljoonille ihmisille, he ovat palkkansa ja myös poliitikkojen tuen ansainneet. Nimittäin tuo valtion myöntämä rahoitus on suurimmalta osin tukea palkkaukseen. Esimerkiksi esittävän taiteen valtionosuudet ovat sidonnaisia henkilötyövuosiin. Tukea myönnetään ammattilaisten palkkaukseen, jotta kulttuurin kokemisen hinta ei kuluttajalle nousisi liian korkeaksi. Tukea myönnetään, että lapset pääsevät taiteen perusopetuksen piiriin esimerkiksi musiikkiopistoissa ympäri maan, tai että voimme nauttia myös kulttuuripalveluista, joilla ei ole edellytyksiä olla taloudellisesti kannattavaa. Näitä ovat mm. lastenkulttuuri tai hoivakodeissa ja syrjäseuduilla tuotettava kulttuuri.
Ja ne tekijät, kaikki 123 000 ihmistä, jotka tuottavat ammatikseen elämyksiä, tunteita ja viihdettä miljoonille ihmisille, he ovat palkkansa ja myös poliitikkojen tuen ansainneet.
Tämä kaikki on tärkeää koko kansakuntamme hyvinvoinnin ja lastemme henkisen kehittymisen kannalta. Me tarvitsemme kulttuuria kaikilla sen harrastamisen tasoilla ja jos lopetamme ammattimaisesti tuotetun ja toteutetun taiteen ja kulttuurin tukemisen, heikennämme suuresti myös mahdollisuuksia niiden harrastamiseen.
Vasemmistoliitto haluaakin, että kulttuurin ja taiteen tukemisen rahoitus nostetaan sitovasti yhteen prosenttiin valtion budjetista. Myös julkisten rakennushankkeiden yhteydessä tätä niin sanottua prosenttiperiaatetta tulee ryhtyä noudattamaan. Kulttuurin ja taiteen tulee olla kaikkien saavutettavissa iästä, sukupuolesta tai asuinpaikasta riippumatta. Myös taiteen tekijöiden oikeudesta ammattinsa harjoittamiseen ja toimeentuloon tulee turvata ja heidän sosiaaliturvaansa parantaa.
Kulttuuri kuuluu kaikille, ei vain harvoille!
”Kulttuuri on viime kädessä taloutta tärkeämpää, koska talous on välineellistä mutta kulttuuri itseisarvoista.” – Sixten Korkman
Mikko Koivulehto
Kirjoittaja on vasemmistoliiton eduskuntavaaliehdokas ja kaupunginvaltuutettu Kemistä.