Miikka Kortelainen

Mustia pottuja

Vanha vihreä Zetor säksättelee jormualaisella pellolla ja pottukone kumahtelee osuessaan vuoroin kiviin ja vuoroin maan uumenista sen pinnalle pölähteleviin pottuihin. Kuokka iskeytyy välillä märkään multaan ja juurakon alta löytyy kuin löytyykin vielä muutama pottu sangon pohjille nakattavaksi. Eletään lokakuun loppua, olemme nostamassa pottua lumisateessa. Kokemus sekin sinällään, aikaisemminkin olisi nimittäin potun voinut nostaa, mutta mitäpä tuota suotta hättäilemmään.

Lumisade kertyy hartioilleni, kun pyörittelen kädessäni multaisessa hanskassani pientä ja mustaa pottua. Perinteinen musta pottu on sellainen perunalajike, josta monella perunanviljelyn kanssa tekemisissä olleella on jokin muistijälki. Hyvin talvisäilytystä kestävä lajike on jo ihan käytännönläheisistä syistä johtuen ollut aikanaan perin suosittu ravinnonlähde maaseudulla.

Vahvoista perinteistä huolimatta mustan potunkaan tilanne saati tulevaisuus ei ole aina ollut kovin valoisa. Uudet, satoisammat ja tauteja paremmin kestävät ja tehoviljellyt lajikkeet ovat tulleet ryminällä markkinoille ja saattaneet vanhan mustan olemassaolonsa suhteen ahtaalle. Mustassa potussa ei ole enää nähty laajalti nostalgisoinnin lisäksi juurikaan muita mahdollisuuksia. Valitettavasti maaseudulla ja kasvukeskusten ulkopuolella asuvien ihmisten elämäntapaa uhkaa mustan potun kohtalo.

Valitettavasti maaseudulla ja kasvukeskusten ulkopuolella asuvien ihmisten elämäntapaa uhkaa mustan potun kohtalo.

Muuttotappio, väestökato, työttömyys, syrjäytyminen, korkea sairastavuus, matala eliniänodote ja ikääntyminen. Esimerkiksi näillä termeillä on perinteisesti muovattu ajatteluamme kasvukeskusten ulkopuolisesta Suomesta. Maaseutumaisiin ja harvaan asuttuihin alueisiin liitetään yleensä kosolti tämän tyyppisiä negatiivisesti viritettyjä termejä, ikään kuin elämä olisi näillä alueilla kamalan kurjaa ja mahdollisuuksia mielekkääseen elämään ei olisi olemassa. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus. Åbo Akademin tuore väitöskirjatutkimus kertoo nimittäin, että maaseutumainen asuminen ja luonnonläheisyys ovat merkittävässä roolissa ihmisten hyvinvoinnin rakentumisessa. Ymmärrämmekö tätä kuitenkaan niin laajalti, kuin pitäisi? Annammeko aidosti arvoa elämälle kasvukeskusten ulkopuolisessa Suomessa?

Ihmisten asumisen keskittyminen on läpi ihmiskunnan historian jatkunut kehitys, jota tuskin suuressa kuvassa pystymme vapaassa maailmassa mitenkään kääntämään toiseen suuntaan. Kestävällä aluepolitiikalla pystymme kuitenkin hallitsemaan alueiden kehittymistä ja ohjaamaan sitä siten, että eväät laadukkaaseen elämään ovat yhteiskunnan saralta yhdenvertaiset kaikkialla.

Pussihousukepulaisten harjoittaman siltarumpupolitiikan jälkeisessä ajassa meillä vasemmistoliitossa on mahdollisuus ottaa aidosti haltuun aluepolitiikan käsite. Tämä vaatii jänteviä tekoja niin kunnan, maakunnan, valtion kuin Euroopankin tasolla, tähän kaikkeen meillä on periaatteelliset valmiudet olemassa.

Pussihousukepulaisten harjoittaman siltarumpupolitiikan jälkeisessä ajassa meillä vasemmistoliitossa on mahdollisuus ottaa aidosti haltuun aluepolitiikan käsite.

Toinen asia on, onko meillä siihen riittävää tahtoa. Aluepolitiikan haltuun ottaminen vaatii meiltä kuitenkin kykyä ymmärtää alueita ja niiden erilaisia tarpeita sekä sen jälkeen tarmokkuutta tehdä konkreettisia aloitteita ja toimenpiteitä hyvän elämän takaamiseksi kaikkialla. Keinot tähän voivat olla erilaisia eri puolilla Suomea, tavoitteen hyvästä elämästä on kuitenkin oltava sama.

Vasemmistoliitolla on tuhannen taalan paikka ottaa aluepolitiikka haltuun poliittisessa tavoiteohjelmassa, joka hyväksytään Kuopion puoluekokouksessa. Toivottavasti emme hukkaa tätä tilaisuutta. Meillä ei nimittäin tulevaisuutemme tähden siihen varaa ole.

Kolumni on julkaistu Kansan Tahdon numerossa 7/19.


Kommentit