Kansan Tahto

70 € / vuosi
Mainos

Sipilän kujanjuoksu

Viime viikkojen kuumin puheenaihe on ollut loputtomiin kiehuvan sote-sopan ohella pääministeri Juha Sipilän tekemiset perussuomalaisten puoluekokouksessa tapahtuneen vallanvaihdoksen yhteydessä – ja ennen kaikkea sitä ennen.

Sipilä ja kokoomuksen nokkahahmo Petteri Orpo potkivat Jussi Halla-ahon käsiin siirtyneen puolueen pois hallituksesta välittömästi vallan vaihtumisen jälkeen. Samaan aikaan persukokouksessa tappion kärsineet Timo Soinin marttyyrien prikaatit perustivat pikavauhtia uuden eduskuntaryhmän, joka jäi hallitukseen pelastaen näin Sipilän joukkion tuholta.

Soinin uuvattipoppoosta sittemmin tullut ihan oikea puolue, Sininen tulevaisuus. Sen kannatuslukemat ovat laahanneet noin prosentin lukemissa, joten voidaan perustellusti kysyä onko hallituksella enää minkäänlaista mandaattia kansalaisilta. Sinisillä sitä ei ainakaan ole. Uudet vaalit olisivat olleet tässä tilanteessa rehellisin vaihtoehto.

Toimittaja Lauri Nurmi väittää kirjassaan Perussuomalaisten hajoamisen historia Sipilän tienneen ennalta puolueen hajoamisesta. Hallituksen erokirje ja pääministerin dramaattinen lentomatka presidentti Niinistön luo Naantaliin oli Nurmen mukaan pelkkä lavastus. Sipilän ei ollut missään vaiheessa tarkoitus erota, sillä hän tiesi perussuomalaisten hajoavan. Mikäli näin oli, pääministeri valehteli eduskunnalle täysistunnossa sanoessaan, että ”olisi aivan ennenkuulumatonta valmistautua toisen puolueen hajoamiseen sen puoluekokouksen vuoksi”.

Jos pääministeri valehtelee eduskunnalle luottamusäänestyksen yhteydessä, onko hän edelleen ”rehelliseksi tunnettu”? Jos ei ole, niin onko hänellä enää edellytyksiä jatkaa tehtävässään?

Nurmen mukaan keskusta oli jo toukokuussa houkutellut kansanedustajia loikkaamaan persuista Halla-ahon voiton todennäköisyyden kasvaessa. Operaatio Uuvatit oli siten myös ennalta suunniteltu.

Perustuslain pykälän 29§ mukaan kansanedustaja on velvollinen toimessaan noudattamaan oikeutta ja totuutta. Pykälässä 60§ todetaan lisäksi, että ministerien on oltava rehellisiksi ja taitaviksi tunnettuja Suomen kansalaisia.

Taitavuutta arvioivat tietysti kaikki omista näkökulmistaan, mutta tärkein kysymys liittyy rehellisyyteen. Jos pääministeri valehtelee eduskunnalle luottamusäänestyksen yhteydessä, onko hän edelleen ”rehelliseksi tunnettu”? Jos ei ole, niin onko hänellä enää edellytyksiä jatkaa tehtävässään?

Suomen historiassa on nähty kymmeniä ministerieroja erilaisista syistä. Useimmiten eroamisten taustalla on ollut siirtyminen muihin tehtäviin tai esimerkiksi budjettikiistoihin liittyvä lähtö hallituksesta.

Näiden ”perinteisten” ministerierojen ohella tällä vuosituhannella on nähty neljä erilaista skandaalia, jotka ovat johtaneet ministerin eroamiseen tehtävistään. Ensimmäinen niistä tapahtui vuonna 2002 kulttuuriministeri Suvi Lindénin myönnettyä valtionapua Oulun Sankivaaran golfkentälle, jossa hän perheineen oli osakkaana. Jääviysongelma aiheutti skandaalin ja Lindén erosi tehtävistään.

Vuotta myöhemmin keskusta voitti eduskuntavaalit ja pääministeriksi nousi Anneli Jäätteenmäki. Vaalidebatin kuumin keskustelu syntyi Jäätteenmäen syytettyä kovinta kilpakumppaniaan Sdp:n Paavo Lipposta Suomen liittämisestä Irakin sotaa tukeneeseen liittoumaan Washingtonin-vierailullaan.

Suomen ensimmäisen naispääministerin kausi jäi lyhyeksi, kun paljastui Jäätteenmäen hankkineen Irak-tietonsa ulkoministeriön salaisiksi luokitelluista asiakirjoista. Martti Manniselta tullut faksi saapui Jäätteenmäen mukaan ”pyytämättä ja yllättäen”. Kyseessä oli valhe, jonka paljastuessa pääministeri joutui eroamaan. ”Puhun niin totta kuin osaan” on jäänyt edellisen lainauksen ohella elämään lentävänä lauseena tapauksen jälkeen.

Viisi vuotta myöhemmin ulkoministeri Ilkka Kanerva joutui lähtemään läheteltyään tekstiviestejä virkapuhelimestaan eroottisena tanssijana tuolloin tunnetulle Johanna Tukiaiselle. Kokoomuksen silloinen puheenjohtaja Jyrki Katainen ilmoitti eron tai käytännössä erottamisen syyksi ”harkintakyvyn puutteen yksityiselämässä, hämmennystä aiheuttaneet lausunnot sekä toimintakyvyn heikkenemisen yleisen uskottavuuden romahdettua”.

Kanerva ei syyllistynyt siis valehtelemiseen eli perustuslakia ei rikottu. Suurin rikos oli virkapuhelimen käyttö yksityiselämään liittyvien viestien lähettämisessä. Kanervan ulossavustamisen taustalla saattoi olla kokoomuksen sisäinen valtapeli. Ulkoministeriksi nousi muuan Alexander Stubb, jonka nousu kohti merkittävämpiä tehtäviä alkoi juuri tästä hetkestä.

Vuonna 2013 paljastui silloisen kehitysministeri Heidi Hautalan estäneen valtio-omisteisen Arctia Shippingin tekemän rikosilmoituksen Greenpeacen aktivistien vallattua jäänmurtajia Helsingissä edellisen vuoden keväällä. Hautala erosi tehtävästään. Seuraavana vuonna oikeuskansleri Jaakko Jonkka antoi lausuntonsa asiasta. Hän katsoi, etteivät Hautala ja silloinen valtioneuvoston kanslian omistajaohjausosaston osastopäällikkö Pekka Timonen olleet toimineet väärin estäessään rikosilmoituksen tekemisen.

Jokainen voi itse arvioida, millä tavalla Sipilän puhuma muunneltu totuus on verrannollinen näihin aiempiin tapauksiin. Kanervan ja Hautalan ainakin osittain pakotetut ministerierot näyttäytyvät nyt lähinnä tragikoomisilta. Lindénin tapauksessa kyse oli jääviyteen liittyvästä virheestä, jonka hinta oli kova.

Mikäli tapahtumien kulku on mennyt Nurmen kirjassa esitetyn käsikirjoituksen mukaisesti, Sipilän esittämä muunneltu totuus on yhtä raskas valhe kuin Jäätteenmäen vastaava. Motiivi on näissä tapauksissa sama – omasta valta-asemasta pidetään kiinni kynsin hampain loppuun asti, vaikka ketkuilemalla. Tällöin myös johtopäätösten pitää olla identtisiä.