– Sinulla on siis totiset työhalut? isäntä tiukkaa maantien mieheltä Pentti Haanpään jutussa Esa Kurkimaan elämys. Ja työhalut tulevat testatuiksi – oudolla mutta tämän päivänkin työttömälle tutun tuntuisella tavalla. Tavalla, jonka pitäisi tuntua kiusallisen tutulta myös nykyisille väärille miehille voiman oikealla puolella.
Juttu miehestä, jonka elämisen turva oli ainaisesti vastikkeellista, mutta joka työnhaussa osui pankkorikkaan isännän aktiivimallin esineeksi, juontuu aikaan, jolloin maailma oli tehty valmiiksi, 30-luvun lamaan.
Kurkimaa toteaa häneltä puuttuvan työtä ja palkkaa ja niiden mukana paljon muuta. Hän myös mainitsee, ettei joutilaisuus ole hänelle ilo. Talossa ei lisätyövoiman tarvetta ole, mutta isäntä järjestää työttömälle ”perustyötä”, veden kantamista astialla kuopasta toiseen. Tullen mennen. Lupaa ruuan ja palkan, 20 markkaa päivältä. ”Kunhan tuppi heiluu.”
Moinen epätyö oudoksuttaa, ja Kurkimaa tarjoutuu kaivamaan ojan johtamaan veden pois molemmista kuopista. Tällaiseen infrastruktuuri-investointiin isännällä ei ole varaa. Sen sijaan hänellä on varaa pestata ”työkokeiluun” toinenkin työhaluinen. ”Puutyömies” saa tehtäväkseen pieksää hevosruoskalla tukkipölkkyä.
Irtonaisten miesten elämä on ”sillä värillä”, että Esa Kurkimaa alkaa kantaa vettä ja toinen ryhtyy rankaisemaan syytöntä puupölkkyä niin että ”ruoska viuhuu ja kaarna pirahtelee”. Työsuhteet jäävät lyhytaikaisiksi. Aamulla Kurkimaa pyytää palkkansa ja toteaa sietävänsä paremmin nälän ja kävelyn kuin turhan ja alentavan työn. Pian myös puunpieksäjän työmaa hiljenee.
Tarina Esa Kurkimaasta ja hänen kiusaajastaan kertoo ihmisen viehtymyksestä käyttää valtaa toisen ihmisen yli. Jutun vuosi oli 1934 – ja täysin tätä päivää.
Tarina Esa Kurkimaasta ja hänen kiusaajastaan kertoo ihmisen viehtymyksestä käyttää valtaa toisen ihmisen yli. Jutun vuosi oli 1934 – ja täysin tätä päivää. Mieleltään avoin haanpääläinen perusjätkä ymmärtää ja kokee väkevästi, että häntä ja koko maan työvoimaa pilkataan. Hän kokee vihastusta ja tuntee sisuksissaan vaivaa ja hän kiroaa ääneen, mutta itsensä tyyneen uhmaan pakottaen muka koettaa, kuinka kauan isännällä tätä työtä riittää.
Miksi isäntä tekee niin kuin tekee? Kirjailija ei anna edes ”puolueetonta” kuvausta hänen persoonastaan vaan antaa Kurkimaan kuvailla katkerassa mielessään tämän paksun, sikari hampaissa viinalle löyhähtelevän köyhäin auttajan ja yhteiskunnan pylväspuun, joka tuntee nautintoa leimatessaan ihmisen loiseksi koetellessaan hänen luontoaan ja työhalujaan. Käy sentään katsomassa outoa työmaata: ”Imeskeli sikariaan, hymähti ja kääntyi pois.” Ja häpäisy on julkinen: ”Kyläkunnassa puheltiin jo.”
Tarvitseeko tuhansien tukkipuiden ja kymmenien lypsävien isäntä työvoiman halpuuttamisella egonsa pönkitystä? Vai tekikö kepposteleva ökyrikas ideologista palvelusta omalle viiteryhmälleen vyöryttämällä syyllisyyden työttömyydestä työttömille itselleen. Todistamalla, että laman maantielle ajamat miehet kävelivät kevein vatsoin omasta syystään. Että heiltä puuttuivat ne totiset työhalut. Tai ainakin ne oikein totiset työhalut. Motiivia avaa yhteenvedon tapainen virke: ”Voitiin huomauttaa, että työnkyselijät ovat monet, mutta harvassa heistä on oikein totista työnhalua.”
Työvoima, jonka piti olla valtiovallan erityisessä suojeluksessa, pakkohakee olematonta työtä mennen tullen niin että kaarna pirahtelee.
Nykyaikana on työmarkkinajärjestelmää ja on työttömyysturvaa. Millä vaivalla niitä onkaan rakennettu, sitä suuremmalla raivolla niitä pyritään murentamaan. Työvoima, jonka piti olla valtiovallan erityisessä suojeluksessa, pakkohakee olematonta työtä mennen tullen niin että kaarna pirahtelee.
Mutta miten onnistuikaan Esa Kurkimaan aktivointi ja syrjäytymisen ehkäisy: ”Niinpä hän käveli jälleen pitkin keväisiä teitä, tuntien selvemmin kuin koskaan ennen itsensä koko elämänjärjestyksen ulkopuolelle sysätyksi. Kulje sinne ja tänne, kysele ja kysele töitä. Ehkäpä jälleen saat veden kantamista kuopasta kuoppaan, tullen mennen.”
Kolumni on julkaistu alunperin Kansan Tahdossa 4/2017.
