– Sinulla on siis totiset työhalut? isäntä tiukkaa maantien mieheltä Pentti Haanpään jutussa Esa Kurkimaan elämys. Ja työhalut tulevat testatuiksi – oudolla mutta tämän päivänkin työttömälle tutun tuntuisella tavalla. Tavalla, jonka pitäisi tuntua kiusallisen tutulta myös nykyisille väärille miehille voiman oikealla puolella.

Juttu miehestä, jonka elämisen turva oli ainaisesti vastikkeellista, mutta joka työnhaussa osui pankkorikkaan isännän aktiivimallin esineeksi, juontuu aikaan, jolloin maailma oli tehty valmiiksi, 30-luvun lamaan.

Kurkimaa toteaa häneltä puuttuvan työtä ja palkkaa ja niiden mukana paljon muuta. Hän myös mainitsee, ettei joutilaisuus ole hänelle ilo. Talossa ei lisätyövoiman tarvetta ole, mutta isäntä järjestää työttömälle ”perustyötä”, veden kantamista astialla kuopasta toiseen. Tullen mennen. Lupaa ruuan ja palkan, 20 markkaa päivältä. ”Kunhan tuppi heiluu.”

Moinen epätyö oudoksuttaa, ja Kurkimaa tarjoutuu kaivamaan ojan johtamaan veden pois molemmista kuopista. Tällaiseen infrastruktuuri-investointiin isännällä ei ole varaa. Sen sijaan hänellä on varaa pestata ”työkokeiluun” toinenkin työhaluinen. ”Puutyömies” saa tehtäväkseen pieksää hevosruoskalla tukkipölkkyä.

Irtonaisten miesten elämä on ”sillä värillä”, että Esa Kurkimaa alkaa kantaa vettä ja toinen ryhtyy rankaisemaan syytöntä puupölkkyä niin että ”ruoska viuhuu ja kaarna pirahtelee”. Työsuhteet jäävät lyhytaikaisiksi. Aamulla Kurkimaa pyytää palkkansa ja toteaa sietävänsä paremmin nälän ja kävelyn kuin turhan ja alentavan työn. Pian myös puunpieksäjän työmaa hiljenee.

Tarina Esa Kurkimaasta ja hänen kiusaajastaan kertoo ihmisen viehtymyksestä käyttää valtaa toisen ihmisen yli. Jutun vuosi oli 1934 – ja täysin tätä päivää.

Tarina Esa Kurkimaasta ja hänen kiusaajastaan kertoo ihmisen viehtymyksestä käyttää valtaa toisen ihmisen yli. Jutun vuosi oli 1934 – ja täysin tätä päivää. Mieleltään avoin haanpääläinen perusjätkä ymmärtää ja kokee väkevästi, että häntä ja koko maan työvoimaa pilkataan. Hän kokee vihastusta ja tuntee sisuksissaan vaivaa ja hän kiroaa ääneen, mutta itsensä tyyneen uhmaan pakottaen muka koettaa, kuinka kauan isännällä tätä työtä riittää.

Miksi isäntä tekee niin kuin tekee? Kirjailija ei anna edes ”puolueetonta” kuvausta hänen persoonastaan vaan antaa Kurkimaan kuvailla katkerassa mielessään tämän paksun, sikari hampaissa viinalle löyhähtelevän köyhäin auttajan ja yhteiskunnan pylväspuun, joka tuntee nautintoa leimatessaan ihmisen loiseksi koetellessaan hänen luontoaan ja työhalujaan. Käy sentään katsomassa outoa työmaata: ”Imeskeli sikariaan, hymähti ja kääntyi pois.” Ja häpäisy on julkinen: ”Kyläkunnassa puheltiin jo.”

Tarvitseeko tuhansien tukkipuiden ja kymmenien lypsävien isäntä työvoiman halpuuttamisella egonsa pönkitystä? Vai tekikö kepposteleva ökyrikas ideologista palvelusta omalle viiteryhmälleen vyöryttämällä syyllisyyden työttömyydestä työttömille itselleen. Todistamalla, että laman maantielle ajamat miehet kävelivät kevein vatsoin omasta syystään. Että heiltä puuttuivat ne totiset työhalut. Tai ainakin ne oikein totiset työhalut. Motiivia avaa yhteenvedon tapainen virke: ”Voitiin huomauttaa, että työnkyselijät ovat monet, mutta harvassa heistä on oikein totista työnhalua.”

Työvoima, jonka piti olla valtiovallan erityisessä suojeluksessa, pakkohakee olematonta työtä mennen tullen niin että kaarna pirahtelee.

Nykyaikana on työmarkkinajärjestelmää ja on työttömyysturvaa. Millä vaivalla niitä onkaan rakennettu, sitä suuremmalla raivolla niitä pyritään murentamaan. Työvoima, jonka piti olla valtiovallan erityisessä suojeluksessa, pakkohakee olematonta työtä mennen tullen niin että kaarna pirahtelee.

Mutta miten onnistuikaan Esa Kurkimaan aktivointi ja syrjäytymisen ehkäisy: ”Niinpä hän käveli jälleen pitkin keväisiä teitä, tuntien selvemmin kuin koskaan ennen itsensä koko elämänjärjestyksen ulkopuolelle sysätyksi. Kulje sinne ja tänne, kysele ja kysele töitä. Ehkäpä jälleen saat veden kantamista kuopasta kuoppaan, tullen mennen.”

 

Kolumni on julkaistu alunperin Kansan Tahdossa 4/2017.

Sosiologipäivillä Tampereella 23.–24.3. kuultiin esitelmiä muun muassa suomalaisen työelämän pimeistä puolista, joita riittää.

Yksi esitelmä koski ihmisiä, joiden palkka ei riitä elämiseen eli työssäkäyviä köyhiä. Puhujan mukaan tällaisia ihmisiä on Suomessa noin puoli miljoonaa. Heistä 100 000 on töissä 9 euron niin sanotulla kulukorvauksella, jota saa enintään viideltä kalenteripäivältä viikossa. Lisäksi he saavat työttömyyskorvausta. Loput 400 000 ihmistä koostuvat pienipalkkaisista, 0-tuntisopimuksella olevista, pätkä- ja silpputöitä tekevistä.

Työtätekevien köyhien määrän lisääntyminen on maailmanlaajuinen trendi.

Työtätekevien köyhien määrän lisääntyminen on maailmanlaajuinen trendi. Saksassa hiukan alle 10 prosenttia työvoimasta kuuluu tähän ryhmään, kuten myös USA:ssa. Yhdysvaltalaisen suuren Wall Mart -kauppaketjun lasketaan saavan yli kuusi miljardia dollaria valtion avustusta, koska valtio maksaa sen alipalkatuille työläisille tuon verran tukia vuodessa. Myös Suomessa näyttää olevan mm. työnantajien keskusjärjestön EK:n pyrkimyksenä, että palkat siirrettäisiin osittain veronmaksajien maksettaviksi. Mihin valuvat nämä rahat? Työnantajillepa tietysti. Alipalkkaukseen eivät kuitenkaan syyllisty vain yksityiset työnantajat vaan osa julkisistakin työntekijöistä on korvattu 9 euron työntekijöillä. Näin esimerkiksi Rovaniemellä, jossa erilaisia palveluita tuottavan kunnallisen Romotken/Eduron toiminta perustuu pitkälle heidän työhönsä.

Suomen puutarhamarjasadon korjaa kesäisin noin 14 000 lähinnä venäläistä, ukrainalaista ja virolaista naista, jotka voivat maksaa jopa tuhat euroa työnvälittäjäfirmoille.

Toinen esitelmä koski puutarhamarjojen poimijoiden ongelmia. Suomen puutarhamarjasadon korjaa kesäisin noin 14 000 lähinnä venäläistä, ukrainalaista ja virolaista naista, jotka voivat maksaa jopa tuhat euroa työnvälittäjäfirmoille, joiden lupausten mukaisia ansioita eivät useinkaan saa. Marjoja ei aina ole, jolloin työajat jäävät lyhyiksi ja sesonki on hyvänäkin vuonna suhteellisen lyhyt. Raskaassa urakkatyössä tuntipalkka jää noin 9 euroon per tunti. Puuliitto, jolle marjanpoimijoiden etujen ajaminen Suomessa kuuluisi, ei ole pannut juuri tikkua ristiin heidän asioidensa korjaamiseksi. Edes tietoa esimerkiksi työehtosopimuksista ei ole saatavilla muuta kuin suomeksi. Nuorille suomalaisille, joita heitäkin voi vielä mansikka- ja muilta marjatiloilta löytää, oli maksettu alle 8 euron tuntipalkkaa. Ulkomaalaisilla kausityöntekijöille ei ole mahdollisuutta saada suomalaista sosiaaliturvaa, koska he eivät asu Suomessa, jolloin esimerkiksi sairastapauksissa kulut nousevat helposti kohtuuttomiksi.

Lisäksi työryhmässä puhuttiin pakotetusta joustavuudesta, ihmiskaupasta, työpaikkakiusaamisesta ja työnsä vuoksi vainotuksi joutumisesta.

Pakotettu joustavuus, jota esiintyy palvelualoilla, rakennuksilla ja jonkun verran myös teollisuudessa, tarkoittaa joustamista palkoista (alaspäin), työajoista (ylöspäin), lomista ja vapaa-ajoista (alaspäin) ja jopa henkilökohtaisesta vapaudesta.

Näyttää siltä, että Suomeen on hyvää vauhtia syntymässä ellei jo syntynyt kahdet työmarkkinat, joilla matalimmassa asemassa olevien asema on erittäin heikko. Työnantajapuoli näyttää olevan halukas kasvattamaan heikossa asemassa olevien määrää. Olemme siirtymässä Suomessa tässäkin mielessä hyvinvointivaltiota edeltäneeseen aikaan, jolloin suuri osa väestöstä oli työssä käyviä köyhiä.

 

Vesa Puuronen
Sosiologian professori, Oulun yliopisto
Kaupunginvaltuutettu (vas.)
Rovaniemi