Tulevalle sunnuntaille ajoitettu Yleisen Lehtimiesliiton avoin koulutus lehtikirjoittamisesta Oulussa siirtyy päällekkäisyyksien vuoksi uuteen ajankohtaan, ensi vuoden puolelle. Koulutus järjestetään 19.1. klo 11–16 Kansan Tahdon tiloissa (Kauppurienkatu 8).

Koulutuksessa perehdytään erilaisiin juttutyyppeihin uutisesta henkilöhaastatteluun sekä juttujen kuvittamiseen. Koulutuksen tarkoituksena on antaa valmiuksia vasemmistolehtien avustamiseen omalla paikkakunnalla. Kouluttajana toimii toimittaja ja YLL:n puheenjohtaja Niko Peltokangas.

Ilmoittaudu viimeistään 7.1. mennessä sähköpostitse Tero Kaikolle: tero.kaikko (at) kansantahto.fi.

YLL korvaa tarvittaessa matkakuluja. Lisätietoja koulutuksen sisällöistä ja järjestelyistä antaa Niko Peltokangas: 045 128 8121, niko (at) peltokangas.fi.

Yleinen Lehtimiesliitto järjestää avoimen koulutuksen lehtikirjoittamisesta Oulussa. Koulutuksessa perehdytään erilaisiin juttutyyppeihin uutisesta henkilöhaastatteluun sekä juttujen kuvittamiseen. Koulutuksen tarkoituksena on antaa valmiuksia vasemmistolehtien avustamiseen omalla paikkakunnalla. Kouluttajana toimii toimittaja ja YLL:n puheenjohtaja Niko Peltokangas.

Koulutus järjestetään 18.11. klo 11–16 Kansan Tahdon tiloissa (Kauppurienkatu 8). Ilmoittadu Tero Kaikolle: tero.kaikko (at) kansantahto.fi.

YLL korvaa tarvittaessa matkakuluja. Lisätietoja koulutuksen sisällöistä ja järjestelyistä antaa Niko Peltokangas: 045 128 8121, niko (at) peltokangas.fi.

Oululaisen sanomalehti Kalevan valtakunnallisesti tunnetulla kulttuuritoimituksen päällikkö emerita Kaisu Mikkolalla on ollut ja on edelleenkin vahva rooli suomalaisen kulttuurin kentällä. Hän oli maamme ensimmäisiä maakunnallisia kulttuuritoimittajia, jonka ansioihin kuuluu Kalevan kulttuuriosaston perustaminen viisikymmentä vuotta sitten.

Uransa alusta lähtien Mikkola on tuonut esille erityisesti Pohjois-Suomen taidetta niin paikallisten lukijoiden kuin valtakunnalliseenkin tietoisuuteen. Kotikaupungissaan Oulussa hän on näkyvä ja aikaansaava kulttuurivaikuttaja, jonka moneen kertaan palkitut ansiot ovat huomattavia.

Näyttävästi ja tyylikkäästi pukeutuvan, uljasryhtisen Mikkolan kiinnostus taiteeseen, estetiikkaan ja kulttuuriin kumpusi käsityöläissuvun perintönä. Hänen isoisänsä Antti Jussi Tuominen ja isänsä Urpo Tuominen olivat räätälimestareita. Äidin puolelta Kaisu Mikkola polveutuu vanhasta kittiläläisestä Junttiloiden kanttorisuvusta, joka on kunnostautunut kuvataiteenkin kentillä. Kaisu Mikkolan puoliso on kuvataiteilija Matti Mikkola ja Kaisun veli Juhani Tuominen on taiteilija. Myös Mikkoloiden kuopus Antti on saanut kuvataidekoulutuksen.

 

Moniäänisyys on poissa

Varsinaiset kulttuuriosastot vakiintuivat suomalaisiin sanomalehtiin vasta 1960-luvulla. Mikkolan työ Kalevan kulttuuriosaston perustajana sujui myötätuulessa. Lehden silloinen toimitusjohtaja Aaro Korkeakivi ymmärsi kulttuurisivujen merkityksen kulttuurikeskustelun virittäjänä. Myös tuon ajan päätoimittajana ja toimitusjohtajana työskennellyt, viidestä Mikkolan uran aikana toimineista Kalevan päätoimittajista Mikkolalle mieluisin, Esko Saarinen, tuki nuoren kulttuuritoimittajan toimia. Mikkola sai käyttöönsä hyvät resurssit. Kalevan kulttuurisivut kukoistivat ja saivat lukijoita myös etelän maalikylistä.

Mikkolan ja hänen kollegansa ja perintöprinssinsä Kari Karemon kulttuurisivuja toimitettiin kunnianhimoisesti ja raikkaasti, tuolloin vielä marginaalisetkin taiteenlajit huomioiden. Myös Viron kulttuuri, pohjoinen estofilia oli hyvin esillä. Mikkola toimi muun muassa Runon Siltaa Ouluun järjestävän työryhmän puheenjohtajana ja palkkasi kulttuuriosaston avustajiksi muun muassa Lennart Meren, Jaan Kaplinskin ja Mati Hintin.

Alkuvuosien räväkät kolumnistit aiheuttivat päänvaivaa lehden johdolle. Pahimmillaan tilanne kärjistyi, kun lyhyen aikaa Kalevassa päätoimittajana toiminut Erkki Teikari irtisanoi kaikki Mikkolan palkkaamat kolumnistit.

Alkuvuosien räväkät kolumnistit aiheuttivat päänvaivaa lehden johdolle.

Kalevan kulttuuriosaston kukoistukseen kiinnitettiin huomiota, ja Mikkolaa houkuteltiin etelän valtalehtiinkin. Hän kuitenkin noudatti kutsumustaan pohjoissuomalaisen kulttuurin esiintuojana ja pysyi Oulussa.

Kritiikin ja kulttuurijournalismin nykytila ei emeritalta juuri kiitosta saa. Hän on harmissaan, että Pohjois-Suomen entisenä valtalehtenä tunnettu Kalevakin on kulttuurin osalta vain lähinnä Oulun tapahtumiin keskittyvä paikallislehti. Samat kulttuurijutut julkaistaan kaikissa Lännen Median lehdissä. Lehtien monopolisoitumisen myötä moniäänisyys on kadonnut. Toitotetaan, että enää ei ole olemassa yhtenäiskulttuuria, joten entisenlaiseen kulttuurijournalismiin ja kritiikkiin ei ole paluuta. Mikkolan mukaan nykyään ei kirjoiteta siitä mitä tehdään, vaan siitä kuka tekee.

 

Isovanhempien koti Kansan Tahdossa, Mäkelinien alakerrassa

Myös Kansan Tahto limittyy Kaisu Mikkolan värikkääseen historiaan. Hänen kiehtovat kertomukset lehden ja sukunsa vaiheista ovat kuin parhaastakin romaanista.

Näin Kansan Tahdon entinen toimittaja Tapani Sillanpää kirjoittaa artikkelissaan: ”Oulun Järjestötalon sopukoiden kätköistä löytyi petsattu puuaski. Sen päälle kiinnitetyssä metallilaatassa oli murtoon houkutteleva kaiverrus ’Avattava v. 2023’. Kansan Tahdon väki ei uteliaisuudeltaan kyennyt noudattamaan sääntöä, vaan avasi lippaan. Rasiasta löytyi lehtiä ja muuta materiaalia, muun muassa tietoa niistä ihmisistä, jotka olivat mukana perustamassa lehteä. Yksi heistä oli Kaisu Mikkolan isoisä, Kansan Tahdon lehti- ja kirjapainoyhtiön hallitusten puheenjohtajana toiminut räätälimestari Antti Jussi Tuominen, aktiivinen työväenliikkeen mies.

Mikkolan isovanhempien perhe asui Kansan Tahdon talossa Pakkahuoneenkadulla. Heidän yläkerrassaan asuivat hyviksi perhetutuiksi tulleet Mäkelinit. Hyvin ei Mikkolan isoisälle toimissaan Kansan Tahdossa käynyt. Vankilatuomion saanut Tuominen pidätettiin sisällissodan melskeessä. Sisällissodan taisteluissa Kansan Tahdon painokoneet tuhottiin, ja lehti lakkautettiin valkoisten toimesta.

Heidän yläkerrassaan asuivat hyviksi perhetutuiksi tulleet Mäkelinit.

Antti Jussi Tuominen sai kuitenkin hankittua Uuden Suomen käytetyt painokoneet, ja vähitellen lehti pystyi jatkamaan ilmestymistä.

”Lakkautetun Kansan Tahdon sijasta vuoden 1919 alusta ilmestymään päässyt Pohjan Kansa muutti nimensä vuoden 1923 alusta Uudeksi Pohjan Kansaksi sen kunniaksi, että sitä painanut kirjapaino oli loppuvuonna saanut uuden ”luokkataistelutankin”, joksi Mäkelin painokonetta luonnehti. Aiemmin sillä oli painettu kokoomuksen Uutta Suomea ja se onnistuttiin ostamaan vain välikäsien kautta, koska ’kommunisteille’ sitä ei olisi myyty. Helsingin Sanomilta Uusi Pohjan Kansa sai mainesanoiksi ’verisin kommunistilehti, mitä Suomessa on koskaan ilmestynyt’, Tapani Sillanpää kirjoittaa artikkelissaan Kansan Tahto tekee murron.

”Isoisäni pidätettiin vuonna 1923 uudestaan, kun Pohjan Kansaa kustantanut Suomen Sosialistinen Työväenpuolue lakkautettiin. Samassa rytäkässä pidätettiin myös kaksi muuta johtokunnan jäsentä, muun muassa Punaisen julistuksen laatinut Yrjö Mäkelin ja Arvo Turkka. Mäkelin teki itsemurhan vankilassa. Yrjö Kallinen totesi 70-luvulla minulle, että eivät nämä nykyiset vasemmistolaiset ole mitään, mutta me isoisäsi kanssa olimme oikeita sosialisteja, pasifisteja ja teosofeja”, Mikkola kertoo.

 

30-luvun Oulun puhelinluettelo herättää Kaisu Mikkolassa muistoja lapsuudesta ja isovanhemmistaan. Hänen isoisänsä oli Antti Jussi Tuominen, Kansan Tahdon voimahahmoja alusta saakka. (Kuva: Tero Kaikko)

Kunnianhimoista lehdistöä

Nämä Kaisu Mikkolan taustat heijastelivat hänenkin elämään. Kansan Tahdossa ihmeteltiin, jopa paheksuttiin sitä, kuinka laiseni taustat omaava toimittaja voi työskennellä Kalevassa. Kummeksunta hälveni, kun Kansan Tahdosta lappoi toimittajia kaupungin porvarislehteen, kuten Niilo Wilenius kaupunkitoimittajaksi. Eero Matero puolestaan siirtyi Kalevasta Kansan Tahdon toimittajaksi, sittemmin päätoimittajaksi.

Mikkolan mielestä Kansan Tahdolla on ollut merkitystä alueen täysvaltaisena tiedotusvälineenä. Vielä viisikymmentä vuotta sitten Oulussa ilmestyi sanomalehtiä enemmän kuin missään muualla Suomessa Helsinkiä lukuun ottamatta. Kilpailu mainostajista oli kovaa, mutta kaikilla näillä lehdillä oli Mikkolan mukaan myös kunnianhimoisia journalistisia tavoitteita. Hänestä oli kiinnostavaa seurata, miten muut lehdet käsittelivät samoja, erityisesti kulttuuria käsitteleviä aiheita kuin Kaleva.

Kulttuurin esiintuojana Kansan Tahto ei Mikkolan mielestä ollut vain nopeasti alueen valtalehdeksi nousseen Kalevan vähäinen pikkuserkku.

”Kansan Tahdossa oli kiinnostavia kulttuurikirjoittajia, esimerkiksi jo edesmennyt Ilkka Tönkyrä, jonka isäkin oli ollut lehden toimittaja. Ilkka Tönkyrä oli Oulun kulttuurijournalisteista älykkäin, ilkein ja terävin”, Mikkola kiittelee. Itseironian hyvin hallitseva Mikkola naureskelee, että sai kuulla melkoista pilkkaakin, häntä ”maisteri mekkolaksi” nimittäneeltä Tönkyrältä.

”Kansan Tahdon toimituskunnan avustajien parhaimmistoon kuului myös oulunsalolainen hitsaaja, toimittaja ja kirjailija Tauno Vesala. 80-luvun alkupuolella kuollut Vesala oli siitä mielenkiintoinen, luokkatietoinen tyyppi, että hän siirtyi Kalevasta Kansan Tahtoon ja kuului jossakin vaiheessa myös kulttuurilehti Pohjoisen tekijöihin. Olin mukana hänen kanssaan etenkin 70-luvun alussa monenlaisissa kulttuurihankkeissa, kuten raikkaassa Arktisessa Hysteriassa talvifestivaalin kukoistusvuosina.”

Tauno Vesala inhosi viihdettä, jota hänen mielestään olisi pitänyt myöntää vain pieninä annoksina lääkärin määräyksestä. Hän sai ensimmäisenä pohjoissuomalaisena valtion tiedonjulkistamispalkinnon pamfletistaan Vallankätkemisjuttu. Kaisu Mikkola sai seuraavana vuonna, 1975, tuon palkinnon. Kalevan kollegat olivat aikeissa otsikoida uutisen Kaisu Mikkola Tauno Vesalan jäljissä. Valtionpalkinnot tuntuivat siihen aikaan merkittäviltä. Mikkolasta palkitseminen tuntui epätodelliselta, koska hän oli poliittisesti sitoutumaton keskellä kaikkein puoluepoliittisinta vuosikymmentä.

Kansan Tahtoa, nykyisellään, 8 kertaa vuodessa ilmestyvänä kulttuurilehtenä, Mikkola kiittelee ja kuuluu sen tilaajiin.

Kansan Tahtoa, nykyisellään, 8 kertaa vuodessa ilmestyvänä kulttuurilehtenä, Mikkola kiittelee ja kuuluu sen tilaajiin.

”Totta kai haluan kannustaa, vaikka se hieman köyhän miehen kulttuurilehdeltä vielä näyttääkin. Lehden pitäisi pikimmiten kohentaa visuaalista ilmettään. Teemanumerot ovat kiinnostavia, mutta niiden pitäisi nojata enemmän tutkivaan journalismiin. Ymmärrän kyllä, että lehdellä on aivan liian pienet resurssit, kuten monilla muillakin kulttuurilehdillä, vaikka kunnianhimoa varmasti riittäisi.”

 

Sampanjapullo auki

Oulun Taidemuseon tilanteesta Mikkola on harmissaan ja masentunut.

”Olen jo sen verran iäkäs, että päätän aina, että pitäkööt tunkkinsa, minä en Oulun asioihin enää kajoa! Mutta onhan se nyt tavatonta, että Taidemuseolta on viety sen aivan pöljässä hallinnossa kaikki energia ja mahdollisuudet tehdä yhtään mitään”, Mikkola tulistuu.

”Taidemuseo on fuusioitu osaksi Museo- ja tiedekeskus Luuppia. Historiallisen Pohjois-Pohjanmaan museon johtaja Pasi Kovalainen, jonka erikoisala on rakennustutkimus, päättää, mitä taidetta Taidemuseon kokoelmiin hankitaan – näyttäisi että ei mitään. Omalla alallaan rakennushistorioitsijana hän on maan huipputasoa, mutta joutuu nykyisen virkansa panttivankina keskittymään aivan muuhun. Luupin johtaja, insinööri Jonna-Marleena Härö puolestaan johtaa kaikkia Oulun museoita. Tämä kaikki on halvaannuttanut museon toiminnan.”

”Olen jo sen verran iäkäs, että päätän aina, että pitäkööt tunkkinsa, minä en Oulun asioihin enää kajoa!”

Mikkola on pöyristynyt, että jostain käsittämättömästä syystä esillä on 2017 alkanut ja vasta 2019 päättyvä, Mikkolan kännykkänäyttelyksi nimeämä Näytönpaikka pohjoisessa piilaaksossa. Hannu Väisäsen ja Maaria Wirkkalan suunnittelemalta yhteisnäyttelyltä evättiin Wirkkalan näyttelyjulkaisu kalliiksi osoittautuneen dinosaurusnäyttelyn kovien kustannusten vuoksi. Tästä loukkaantuneet taitelijat peruivat näyttelynsä.

Oulun Teatterin tiimoilta keskustelu alkoi käydä kuumana alkukesästä Kalevan kulttuuritoimittaja Eeva Kauppisen kirjoittaman reportaasin virittämänä. Hän kirjoitti faktoihin perustuen teatterissa jo pitkään jatkuneista epäkohdista ja talon tulehtuneesta tilanteesta. Mikkolan mielestä teatterin tilanne on kuin samppanjapullo, jonka korkki on poksahtanut auki.

”Kyse on muun muassa siitä, että teatterin nykyinen johtaja Kari-Pekka Toivonen suosii vaimoaan Merja Larivaaraa esitysten roolituksissa, ja he maksavat veronsa firmansa kautta. Tilanne henkilökunnan keskuudessa on tulehtunut.”

Ottamatta kantaa siihen, ketkä ovat oikeassa tai ketkä väärässä, Mikkola pitää erittäin tärkeänä sitä, että oululaista teatteripolitiikkaa ja -hallintoa käsittelevä keskustelu vihdoin käynnistettiin. Näin kulttuuritoimittajan kuuluukin tehdä, Mikkola kiittelee. Tosin epäkohdat olisi hänen mielestään pitänyt tuoda esille jo paljon aikaisemmin esimerkiksi kritiikkien yhteydessä.

 

Kulttuurin nopean toiminnan joukoissa

Kaisu Mikkola jäi eläkkeelle vuonna 2005, mutta on ollut sen jälkeen monessa mukana ja kirjoittanut kritiikkejä ja kolumneja muun muassa Parnassoon ja Teatteri-lehteen. Nyt lehtityö on jäänyt, mutta Mikkola on entisenlaisella tarmolla ollut elvyttämässä muun muassa oululaista Merikoskikerhoa, joka edistää pohjoisen kulttuuria ja taidetta keskustelu-, esitelmä- ja taidetilaisuuksilla.

”Toimimme kulttuurin nopean toiminnan joukkoina. On tärkeä tunnistaa, mihin ihminen kulttuurisesti kuuluu ja mikä tuntuu omalta.”

Muun muassa Oulun yliopiston kunniatohtoriksi nimitettyä ja Suomen arvostelijain liiton kunniajäsenyydellä kunnioitettua Kaisu Mikkolaa on luonnehdittu pohjoiseksi luonnonvoimaksi. Hänenlaisiaan luonnonvoimia kulttuurimme tarvitsee kipeästi aikana, jolloin talouden ylivalta uhkaa sivistysvaltiota.

 

Artikkeli on julkaistu Kansan Tahdon numerossa 6/18.

Niko Peltokangas jatkaa liiton puheenjohtajana

 

Yleisen Lehtimiesliiton (YLL) journalistipalkinnon on saanut Vakaus vaakalaudalla -kirjan toimittanut Timo Hakkarainen. Iltalehden politiikan toimittajana työskennellyt Hakkarainen on palkinnon perustelujen mukaan ollut iltapäivälehtien kaupallisessa paineessa huomattavan tasapuolinen ja faktahakuinen toimittaja.

YLL:n liittokokouksessa Helsingissä 17. maaliskuuta palkinnon vastaanottanut Hakkarainen kiitteli liittoa palkinnonarvoisesta tutkivasta journalismista, jota hänen kirjansa löytäminen on vaatinut. Hän naureskeli saaneensa maistaa niin sanotun valtamedian toimittajana omaa lääkettään, kun media on vaiennut kirjasta lähes kokonaan.

Liittokokousesitelmän piti Tampereen yliopiston dosentti, kulttuuritoimittaja Heikki Hellman aiheesta ”Kulttuurijournalismin haudalla?”

Hellmanin esitelmässä nousi esiin kulttuurijournalismia koskeva kriisidiskurssi. Hänen mukaansa kulttuurijournalismista on syytä kantaa huolta, vaikka haudan partaalla se ei olekaan. Tosin se on henkilökeskeisempää ja popularisoituneempaa kuin aiemmin.

Kriisipuhetta ylläpitävät itse journalistit, mutta syystä.

Kriisipuhe on performanssi, jolla viestitään asian tärkeyttä.

– Kriisistä puhutaan, koska se on hyödyllistä. Kriisipuhe on performanssi, jolla viestitään asian tärkeyttä, Hellman totesi.

Liittokokous valitsi vuodesta 2016 liittoa puheenjohtaneen Niko Peltokankaan jatkamaan tehtävässään. Peltokangas työskentelee Liberon päätoimittajana.

Hallituksen varsinaisiksi jäseniksi valittiin toimittaja Erkki Hirvonen, tiedotusjohtaja (eläkkeellä) Matti Hokkanen, toimittaja Jouko Huru, päätoimittaja (eläkkeellä) Jouko Joentausta, aluepäällikkö (eläkkeellä) Helvi Kolehmainen, päätoimittaja Elias Krohn, toimittaja Tiina Ruulio, tiedottaja (eläkkeellä) Juha Saarinen, kulttuuritoimittaja Siskotuulikki Toijonen ja toimittaja (eläkkeellä) Markku Vainio.

Varajäseniksi valittiin toimittaja Sirpa Koskinen, päätoimittaja Tero Kaikko ja toimittaja (eläkkeellä) Timo Hakkarainen.

Uutiset perussuomalaisten europarlamentaarikon ja puheenjohtajaehdokkaan Jussi Halla-ahon nuorimmasta, muun kuin hänen puolisonsa synnyttämästä lapsesta olivat kevään kiistellyimpiä politiikan uutisia. Poliitikon totuudenvastaiset puheet ja kiusallisen asian peittely-yritykset ovat ilmiselvästi uutisarvoisia asioita, mutta kaikkien aiheiden tavoin niistäkin saa tehtyä sekä hyvää että huonoa journalismia.

Halla-ahon lapsiuutisista on poimittavissa kolme näkökulmaa, joihin toimittaja kiinnittää huomiota, mikäli oman työn etiikka kiinnostaa klikkausmääriä enemmän.

1. Lapsen oikeudet. Uutisen keskiössä on puolustuskyvytön lapsi, joten aiheen käsittelyssä on syytä olla erityisen tarkka. Jo tämän näkökulman pitäisi saada otsikoijat ja uutisoijat miettimään, onko varsinainen uutinen lapsi vai se, että poliitikko on valehdellut lapsimääränsä.

Lapsen henkilöllisyyden voi yrittää salata eikä kukaan toimittaja pitäisi sitä paljastamisen arvoisena, mutta jutuilla on merkitystä muillekin kuin lapselle itselleen. Maistraatin papereissa isoilla kirjaimilla lukeva ”avioliiton ulkopuolella syntynyt” on rakenteellinen osoitus eriarvoistavista asenteista, joita toimittajat vain vahvistavat lehtolapsi-nimittelyllä.

Uutinen, jonka pitäisi kertoa poliitikon sanojen ja tekojen yhteensopivuudesta, kertookin lapsen vähempiarvoisesta syntyperästä. Eriarvoisuus ei ole läheskään aina väkivaltaa ja suoraa vihapuhetta – välillä se on näin hienovaraista vihjailua.

2. Puheenjohtajavaali. Tapauksen toinen varsinainen uutinen on uutinen itsessään. Voi olla sattumaa, että vuosikausia seuratun poliitikon perhesuhteet tulivat julkisuuteen juuri nyt, mutta ajoitus viittaa vahvasti perussuomalaisten puheenjohtajavaaliin.

Ohjeisiin on sisäänrakennettu käsitys, ettei neutraalia tiedonvälitystä ole, vaan sen vaikutukset on otettava huomioon.

Journalistin ohjeet ohjaavat toimittajaa miettimään, kuka uutisesta hyötyy ja ketä se vahingoittaa. Ohjeisiin on sisäänrakennettu käsitys, ettei neutraalia tiedonvälitystä ole, vaan sen vaikutukset on otettava huomioon.

Sidos puheenjohtajavalintaan ei poista uutisen merkittävyyttä, mutta hyötymis- ja vahingoittamistarkoituksen pitäisi saada pohtimaan toiseen kertaan uutisen sävyä ja kärkeä. Uutisen käyttäminen lokakampanjointiin on lähes yhtä kiinnostavaa kuin lapsesta valehteleminen. Ainakin yksi toimittaja kertoikin saaneensa uutisvinkin toisen puheenjohtajaehdokkaan lähipiiristä.

3. Moralismi. Toimittaja voi selittää itselleen, ettei ole itse vastuussa yhteiskunnan asenteista, joilla uutiset otetaan vastaan. Vastuu ei kuitenkaan ole vain kuulijalla, jos otsikon ja jutun luenta on ennakoitavissa.

Halla-ahon lasta koskevat uutisjutut ovat tahtomattaan tai tahallaan moralisoineet perinteisen perhemallin ja pidättyvän seksikäyttäytymisen puolesta jopa siinä määrin, että jossakin oli vertailtu, kuinka julma rangaistus vastaavasta ”huorinteosta” olisi seurannut jollain toisella vuosisadalla. Moralisointia tietysti perustellaan sillä, että Halla-aho oletettavasti kannattaa poliitikkona perinteitä.

Pohjimmiltaan moralistinen sävy päästetään otsikoihin siksi, että sillä on kaikupohjaa. Vapaamielisen poliitikon perinteiset valinnat eivät saisi samanlaista kohtelua kuin perinteisesti ajattelevan paljastuva vapaamielisyys.

Arvokysymyksissä media pelaa varman päälle. Vallalla olevan ajattelun myötäily ja suuntauksien peesailu toimii, sillä se ei vieraannuta yleisöä ja rahoittajia.

Median sanotaan luovan ja muokkaavan yleistä mielipidettä. Pragmaattisissa poliittisissa kysymyksissä tätä tapahtuukin, mutta arvokysymyksissä media pelaa varman päälle. Vallalla olevan ajattelun myötäily ja suuntauksien peesailu toimii, sillä se ei vieraannuta yleisöä ja rahoittajia.

Jussi Halla-ahon vastenmielisessä politiikassa riittää arvosteltavaa ilman henkilökohtaisen elämän moralisointia. Valheet on syytä paljastaa, mutta se ei vaadi eriarvoistavien asenteiden ja perinteiden vahvistamista. Median tehtävänä voisi pikemminkin olla niiden purkaminen.