Kansan Tahto

70 € / vuosi
Kategoriat
Uutiset

YLL:n lehtikirjoittamiskoulutus siirtyy tammikuulle

Tulevalle sunnuntaille ajoitettu Yleisen Lehtimiesliiton avoin koulutus lehtikirjoittamisesta Oulussa siirtyy päällekkäisyyksien vuoksi uuteen ajankohtaan, ensi vuoden puolelle. Koulutus järjestetään 19.1. klo 11–16 Kansan Tahdon tiloissa (Kauppurienkatu 8).

Koulutuksessa perehdytään erilaisiin juttutyyppeihin uutisesta henkilöhaastatteluun sekä juttujen kuvittamiseen. Koulutuksen tarkoituksena on antaa valmiuksia vasemmistolehtien avustamiseen omalla paikkakunnalla. Kouluttajana toimii toimittaja ja YLL:n puheenjohtaja Niko Peltokangas.

Ilmoittaudu viimeistään 7.1. mennessä sähköpostitse Tero Kaikolle: tero.kaikko (at) kansantahto.fi.

YLL korvaa tarvittaessa matkakuluja. Lisätietoja koulutuksen sisällöistä ja järjestelyistä antaa Niko Peltokangas: 045 128 8121, niko (at) peltokangas.fi.

Kategoriat
Uutiset

YLL kouluttaa lehtikirjoittamisesta Oulussa

Yleinen Lehtimiesliitto järjestää avoimen koulutuksen lehtikirjoittamisesta Oulussa. Koulutuksessa perehdytään erilaisiin juttutyyppeihin uutisesta henkilöhaastatteluun sekä juttujen kuvittamiseen. Koulutuksen tarkoituksena on antaa valmiuksia vasemmistolehtien avustamiseen omalla paikkakunnalla. Kouluttajana toimii toimittaja ja YLL:n puheenjohtaja Niko Peltokangas.

Koulutus järjestetään 18.11. klo 11–16 Kansan Tahdon tiloissa (Kauppurienkatu 8). Ilmoittadu Tero Kaikolle: tero.kaikko (at) kansantahto.fi.

YLL korvaa tarvittaessa matkakuluja. Lisätietoja koulutuksen sisällöistä ja järjestelyistä antaa Niko Peltokangas: 045 128 8121, niko (at) peltokangas.fi.

Kategoriat
Artikkelit

Kaisu Mikkola on tinkimätön kulttuurin puolustaja

Oululaisen sanomalehti Kalevan valtakunnallisesti tunnetulla kulttuuritoimituksen päällikkö emerita Kaisu Mikkolalla on ollut ja on edelleenkin vahva rooli suomalaisen kulttuurin kentällä. Hän oli maamme ensimmäisiä maakunnallisia kulttuuritoimittajia, jonka ansioihin kuuluu Kalevan kulttuuriosaston perustaminen viisikymmentä vuotta sitten.

Uransa alusta lähtien Mikkola on tuonut esille erityisesti Pohjois-Suomen taidetta niin paikallisten lukijoiden kuin valtakunnalliseenkin tietoisuuteen. Kotikaupungissaan Oulussa hän on näkyvä ja aikaansaava kulttuurivaikuttaja, jonka moneen kertaan palkitut ansiot ovat huomattavia.

Näyttävästi ja tyylikkäästi pukeutuvan, uljasryhtisen Mikkolan kiinnostus taiteeseen, estetiikkaan ja kulttuuriin kumpusi käsityöläissuvun perintönä. Hänen isoisänsä Antti Jussi Tuominen ja isänsä Urpo Tuominen olivat räätälimestareita. Äidin puolelta Kaisu Mikkola polveutuu vanhasta kittiläläisestä Junttiloiden kanttorisuvusta, joka on kunnostautunut kuvataiteenkin kentillä. Kaisu Mikkolan puoliso on kuvataiteilija Matti Mikkola ja Kaisun veli Juhani Tuominen on taiteilija. Myös Mikkoloiden kuopus Antti on saanut kuvataidekoulutuksen.

 

Moniäänisyys on poissa

Varsinaiset kulttuuriosastot vakiintuivat suomalaisiin sanomalehtiin vasta 1960-luvulla. Mikkolan työ Kalevan kulttuuriosaston perustajana sujui myötätuulessa. Lehden silloinen toimitusjohtaja Aaro Korkeakivi ymmärsi kulttuurisivujen merkityksen kulttuurikeskustelun virittäjänä. Myös tuon ajan päätoimittajana ja toimitusjohtajana työskennellyt, viidestä Mikkolan uran aikana toimineista Kalevan päätoimittajista Mikkolalle mieluisin, Esko Saarinen, tuki nuoren kulttuuritoimittajan toimia. Mikkola sai käyttöönsä hyvät resurssit. Kalevan kulttuurisivut kukoistivat ja saivat lukijoita myös etelän maalikylistä.

Mikkolan ja hänen kollegansa ja perintöprinssinsä Kari Karemon kulttuurisivuja toimitettiin kunnianhimoisesti ja raikkaasti, tuolloin vielä marginaalisetkin taiteenlajit huomioiden. Myös Viron kulttuuri, pohjoinen estofilia oli hyvin esillä. Mikkola toimi muun muassa Runon Siltaa Ouluun järjestävän työryhmän puheenjohtajana ja palkkasi kulttuuriosaston avustajiksi muun muassa Lennart Meren, Jaan Kaplinskin ja Mati Hintin.

Alkuvuosien räväkät kolumnistit aiheuttivat päänvaivaa lehden johdolle. Pahimmillaan tilanne kärjistyi, kun lyhyen aikaa Kalevassa päätoimittajana toiminut Erkki Teikari irtisanoi kaikki Mikkolan palkkaamat kolumnistit.

Alkuvuosien räväkät kolumnistit aiheuttivat päänvaivaa lehden johdolle.

Kalevan kulttuuriosaston kukoistukseen kiinnitettiin huomiota, ja Mikkolaa houkuteltiin etelän valtalehtiinkin. Hän kuitenkin noudatti kutsumustaan pohjoissuomalaisen kulttuurin esiintuojana ja pysyi Oulussa.

Kritiikin ja kulttuurijournalismin nykytila ei emeritalta juuri kiitosta saa. Hän on harmissaan, että Pohjois-Suomen entisenä valtalehtenä tunnettu Kalevakin on kulttuurin osalta vain lähinnä Oulun tapahtumiin keskittyvä paikallislehti. Samat kulttuurijutut julkaistaan kaikissa Lännen Median lehdissä. Lehtien monopolisoitumisen myötä moniäänisyys on kadonnut. Toitotetaan, että enää ei ole olemassa yhtenäiskulttuuria, joten entisenlaiseen kulttuurijournalismiin ja kritiikkiin ei ole paluuta. Mikkolan mukaan nykyään ei kirjoiteta siitä mitä tehdään, vaan siitä kuka tekee.

 

Isovanhempien koti Kansan Tahdossa, Mäkelinien alakerrassa

Myös Kansan Tahto limittyy Kaisu Mikkolan värikkääseen historiaan. Hänen kiehtovat kertomukset lehden ja sukunsa vaiheista ovat kuin parhaastakin romaanista.

Näin Kansan Tahdon entinen toimittaja Tapani Sillanpää kirjoittaa artikkelissaan: ”Oulun Järjestötalon sopukoiden kätköistä löytyi petsattu puuaski. Sen päälle kiinnitetyssä metallilaatassa oli murtoon houkutteleva kaiverrus ’Avattava v. 2023’. Kansan Tahdon väki ei uteliaisuudeltaan kyennyt noudattamaan sääntöä, vaan avasi lippaan. Rasiasta löytyi lehtiä ja muuta materiaalia, muun muassa tietoa niistä ihmisistä, jotka olivat mukana perustamassa lehteä. Yksi heistä oli Kaisu Mikkolan isoisä, Kansan Tahdon lehti- ja kirjapainoyhtiön hallitusten puheenjohtajana toiminut räätälimestari Antti Jussi Tuominen, aktiivinen työväenliikkeen mies.

Mikkolan isovanhempien perhe asui Kansan Tahdon talossa Pakkahuoneenkadulla. Heidän yläkerrassaan asuivat hyviksi perhetutuiksi tulleet Mäkelinit. Hyvin ei Mikkolan isoisälle toimissaan Kansan Tahdossa käynyt. Vankilatuomion saanut Tuominen pidätettiin sisällissodan melskeessä. Sisällissodan taisteluissa Kansan Tahdon painokoneet tuhottiin, ja lehti lakkautettiin valkoisten toimesta.

Heidän yläkerrassaan asuivat hyviksi perhetutuiksi tulleet Mäkelinit.

Antti Jussi Tuominen sai kuitenkin hankittua Uuden Suomen käytetyt painokoneet, ja vähitellen lehti pystyi jatkamaan ilmestymistä.

”Lakkautetun Kansan Tahdon sijasta vuoden 1919 alusta ilmestymään päässyt Pohjan Kansa muutti nimensä vuoden 1923 alusta Uudeksi Pohjan Kansaksi sen kunniaksi, että sitä painanut kirjapaino oli loppuvuonna saanut uuden ”luokkataistelutankin”, joksi Mäkelin painokonetta luonnehti. Aiemmin sillä oli painettu kokoomuksen Uutta Suomea ja se onnistuttiin ostamaan vain välikäsien kautta, koska ’kommunisteille’ sitä ei olisi myyty. Helsingin Sanomilta Uusi Pohjan Kansa sai mainesanoiksi ’verisin kommunistilehti, mitä Suomessa on koskaan ilmestynyt’, Tapani Sillanpää kirjoittaa artikkelissaan Kansan Tahto tekee murron.

”Isoisäni pidätettiin vuonna 1923 uudestaan, kun Pohjan Kansaa kustantanut Suomen Sosialistinen Työväenpuolue lakkautettiin. Samassa rytäkässä pidätettiin myös kaksi muuta johtokunnan jäsentä, muun muassa Punaisen julistuksen laatinut Yrjö Mäkelin ja Arvo Turkka. Mäkelin teki itsemurhan vankilassa. Yrjö Kallinen totesi 70-luvulla minulle, että eivät nämä nykyiset vasemmistolaiset ole mitään, mutta me isoisäsi kanssa olimme oikeita sosialisteja, pasifisteja ja teosofeja”, Mikkola kertoo.

 

30-luvun Oulun puhelinluettelo herättää Kaisu Mikkolassa muistoja lapsuudesta ja isovanhemmistaan. Hänen isoisänsä oli Antti Jussi Tuominen, Kansan Tahdon voimahahmoja alusta saakka. (Kuva: Tero Kaikko)

Kunnianhimoista lehdistöä

Nämä Kaisu Mikkolan taustat heijastelivat hänenkin elämään. Kansan Tahdossa ihmeteltiin, jopa paheksuttiin sitä, kuinka laiseni taustat omaava toimittaja voi työskennellä Kalevassa. Kummeksunta hälveni, kun Kansan Tahdosta lappoi toimittajia kaupungin porvarislehteen, kuten Niilo Wilenius kaupunkitoimittajaksi. Eero Matero puolestaan siirtyi Kalevasta Kansan Tahdon toimittajaksi, sittemmin päätoimittajaksi.

Mikkolan mielestä Kansan Tahdolla on ollut merkitystä alueen täysvaltaisena tiedotusvälineenä. Vielä viisikymmentä vuotta sitten Oulussa ilmestyi sanomalehtiä enemmän kuin missään muualla Suomessa Helsinkiä lukuun ottamatta. Kilpailu mainostajista oli kovaa, mutta kaikilla näillä lehdillä oli Mikkolan mukaan myös kunnianhimoisia journalistisia tavoitteita. Hänestä oli kiinnostavaa seurata, miten muut lehdet käsittelivät samoja, erityisesti kulttuuria käsitteleviä aiheita kuin Kaleva.

Kulttuurin esiintuojana Kansan Tahto ei Mikkolan mielestä ollut vain nopeasti alueen valtalehdeksi nousseen Kalevan vähäinen pikkuserkku.

”Kansan Tahdossa oli kiinnostavia kulttuurikirjoittajia, esimerkiksi jo edesmennyt Ilkka Tönkyrä, jonka isäkin oli ollut lehden toimittaja. Ilkka Tönkyrä oli Oulun kulttuurijournalisteista älykkäin, ilkein ja terävin”, Mikkola kiittelee. Itseironian hyvin hallitseva Mikkola naureskelee, että sai kuulla melkoista pilkkaakin, häntä ”maisteri mekkolaksi” nimittäneeltä Tönkyrältä.

”Kansan Tahdon toimituskunnan avustajien parhaimmistoon kuului myös oulunsalolainen hitsaaja, toimittaja ja kirjailija Tauno Vesala. 80-luvun alkupuolella kuollut Vesala oli siitä mielenkiintoinen, luokkatietoinen tyyppi, että hän siirtyi Kalevasta Kansan Tahtoon ja kuului jossakin vaiheessa myös kulttuurilehti Pohjoisen tekijöihin. Olin mukana hänen kanssaan etenkin 70-luvun alussa monenlaisissa kulttuurihankkeissa, kuten raikkaassa Arktisessa Hysteriassa talvifestivaalin kukoistusvuosina.”

Tauno Vesala inhosi viihdettä, jota hänen mielestään olisi pitänyt myöntää vain pieninä annoksina lääkärin määräyksestä. Hän sai ensimmäisenä pohjoissuomalaisena valtion tiedonjulkistamispalkinnon pamfletistaan Vallankätkemisjuttu. Kaisu Mikkola sai seuraavana vuonna, 1975, tuon palkinnon. Kalevan kollegat olivat aikeissa otsikoida uutisen Kaisu Mikkola Tauno Vesalan jäljissä. Valtionpalkinnot tuntuivat siihen aikaan merkittäviltä. Mikkolasta palkitseminen tuntui epätodelliselta, koska hän oli poliittisesti sitoutumaton keskellä kaikkein puoluepoliittisinta vuosikymmentä.

Kansan Tahtoa, nykyisellään, 8 kertaa vuodessa ilmestyvänä kulttuurilehtenä, Mikkola kiittelee ja kuuluu sen tilaajiin.

Kansan Tahtoa, nykyisellään, 8 kertaa vuodessa ilmestyvänä kulttuurilehtenä, Mikkola kiittelee ja kuuluu sen tilaajiin.

”Totta kai haluan kannustaa, vaikka se hieman köyhän miehen kulttuurilehdeltä vielä näyttääkin. Lehden pitäisi pikimmiten kohentaa visuaalista ilmettään. Teemanumerot ovat kiinnostavia, mutta niiden pitäisi nojata enemmän tutkivaan journalismiin. Ymmärrän kyllä, että lehdellä on aivan liian pienet resurssit, kuten monilla muillakin kulttuurilehdillä, vaikka kunnianhimoa varmasti riittäisi.”

 

Sampanjapullo auki

Oulun Taidemuseon tilanteesta Mikkola on harmissaan ja masentunut.

”Olen jo sen verran iäkäs, että päätän aina, että pitäkööt tunkkinsa, minä en Oulun asioihin enää kajoa! Mutta onhan se nyt tavatonta, että Taidemuseolta on viety sen aivan pöljässä hallinnossa kaikki energia ja mahdollisuudet tehdä yhtään mitään”, Mikkola tulistuu.

”Taidemuseo on fuusioitu osaksi Museo- ja tiedekeskus Luuppia. Historiallisen Pohjois-Pohjanmaan museon johtaja Pasi Kovalainen, jonka erikoisala on rakennustutkimus, päättää, mitä taidetta Taidemuseon kokoelmiin hankitaan – näyttäisi että ei mitään. Omalla alallaan rakennushistorioitsijana hän on maan huipputasoa, mutta joutuu nykyisen virkansa panttivankina keskittymään aivan muuhun. Luupin johtaja, insinööri Jonna-Marleena Härö puolestaan johtaa kaikkia Oulun museoita. Tämä kaikki on halvaannuttanut museon toiminnan.”

”Olen jo sen verran iäkäs, että päätän aina, että pitäkööt tunkkinsa, minä en Oulun asioihin enää kajoa!”

Mikkola on pöyristynyt, että jostain käsittämättömästä syystä esillä on 2017 alkanut ja vasta 2019 päättyvä, Mikkolan kännykkänäyttelyksi nimeämä Näytönpaikka pohjoisessa piilaaksossa. Hannu Väisäsen ja Maaria Wirkkalan suunnittelemalta yhteisnäyttelyltä evättiin Wirkkalan näyttelyjulkaisu kalliiksi osoittautuneen dinosaurusnäyttelyn kovien kustannusten vuoksi. Tästä loukkaantuneet taitelijat peruivat näyttelynsä.

Oulun Teatterin tiimoilta keskustelu alkoi käydä kuumana alkukesästä Kalevan kulttuuritoimittaja Eeva Kauppisen kirjoittaman reportaasin virittämänä. Hän kirjoitti faktoihin perustuen teatterissa jo pitkään jatkuneista epäkohdista ja talon tulehtuneesta tilanteesta. Mikkolan mielestä teatterin tilanne on kuin samppanjapullo, jonka korkki on poksahtanut auki.

”Kyse on muun muassa siitä, että teatterin nykyinen johtaja Kari-Pekka Toivonen suosii vaimoaan Merja Larivaaraa esitysten roolituksissa, ja he maksavat veronsa firmansa kautta. Tilanne henkilökunnan keskuudessa on tulehtunut.”

Ottamatta kantaa siihen, ketkä ovat oikeassa tai ketkä väärässä, Mikkola pitää erittäin tärkeänä sitä, että oululaista teatteripolitiikkaa ja -hallintoa käsittelevä keskustelu vihdoin käynnistettiin. Näin kulttuuritoimittajan kuuluukin tehdä, Mikkola kiittelee. Tosin epäkohdat olisi hänen mielestään pitänyt tuoda esille jo paljon aikaisemmin esimerkiksi kritiikkien yhteydessä.

 

Kulttuurin nopean toiminnan joukoissa

Kaisu Mikkola jäi eläkkeelle vuonna 2005, mutta on ollut sen jälkeen monessa mukana ja kirjoittanut kritiikkejä ja kolumneja muun muassa Parnassoon ja Teatteri-lehteen. Nyt lehtityö on jäänyt, mutta Mikkola on entisenlaisella tarmolla ollut elvyttämässä muun muassa oululaista Merikoskikerhoa, joka edistää pohjoisen kulttuuria ja taidetta keskustelu-, esitelmä- ja taidetilaisuuksilla.

”Toimimme kulttuurin nopean toiminnan joukkoina. On tärkeä tunnistaa, mihin ihminen kulttuurisesti kuuluu ja mikä tuntuu omalta.”

Muun muassa Oulun yliopiston kunniatohtoriksi nimitettyä ja Suomen arvostelijain liiton kunniajäsenyydellä kunnioitettua Kaisu Mikkolaa on luonnehdittu pohjoiseksi luonnonvoimaksi. Hänenlaisiaan luonnonvoimia kulttuurimme tarvitsee kipeästi aikana, jolloin talouden ylivalta uhkaa sivistysvaltiota.

 

Artikkeli on julkaistu Kansan Tahdon numerossa 6/18.

Kategoriat
Uutiset

Kansan Tahdon taide esillä Taiteiden Yössä

Oulun Taiteiden Yö järjestetään huomenna torstaina. Tapahtuma tekee kaupungista yhdeksi illaksi ja yöksi suuren kulttuuriareenan, jossa voi törmätä uusiin elämyksiin minkä tahansa kulman takana.

Tapahtumassa Oulun seudun kulttuurintekijät tarjoilevat ilmaista ja vapaata taidetta kaikille kulkijoille. Luvassa on monipuolisia taide- ja kulttuurielämyksiä aina runolounaasta kännykänheittoon ja valokuvista irlantilaiseen musiikkiin.

Myös Kansan Tahto osallistuu tänä vuonna Taiteiden Yön ohjelmaan järjestämällä avoimet ovet remonttievakkoyhteistoimistossaan klo 17-21, osoitteessa Kauppurienkatu 8 B, 3. kerros. Nähtävillä on suuri osa Kansan Tahdon kuvataiteen kokoelmasta.

Samalla on mahdollista tutustua Kansan Tahdon vanhoihin juhlavuosikertoihin lehden 112-vuotisen taipaleen ajalta. Tarjolla on myös kahvia ja pullaa.

Kategoriat
Uutiset

Jäähyväistaide komistaa Oulun Järjestötaloa

Kansan Tahto muuttaa Mäkelininkadulta Kauppurienkadulle

 

Oulussa kulkijat ovat viime päivät töllistelleet Järjestötalon uusia seinä- ja ikkunamaalauksia. Mäkelininkadun puoleisen siiven jäähyväistaideteos viestittää, että talon tämä osa tyhjenee pian ja se puretaan. Vanha Gibraltar katujen kulmauksessa säilyy, se on suojelurakennus toisin kuin 1957 valmistunut siipi. Siivestä lähtevät vuoden loppuun mennessä muun muassa Kansan Tahto, Veeran Verstas ja Kulttuuribingo.

Järjestötalon vanha osa, ”Pohjolan työväen Gibraltar”, remontoidaan alkuperäiseen asuunsa. (Kuva: Maija Aalto)

Osana Oulun Lumo-valotaidefestivaalia Järjestötalon pian purettavassa siivessä on Veeran Verstaan toteuttama Viimeinen sammuttaa valot -performanssi sekä Oulun Katutaide ry:n seinämaalaus, korkeutta kummallakin neljän kerroksen verran. Rakennuksen päätyyn ruotsinsaamelaisen Anders Sunnan jo aikaisemmin tekemä iso seinämaalaus lähtee kaiken katoavaisen tietä sekin, kun talo puretaan. Lumo-valotaidetta on esillä eri puolilla Oulua 30.11. saakka.

 

Muutto joulukuussa

Kansan Tahto muuttaa yhdessä Järjestötalossa toimivien yhdistysten eli Pohjois-Pohjanmaan Vasemmiston, Pohjois-Pohjanmaan Vasemmistonuorten, Pohjois-Suomen Pioneerien, Vasemmistoliiton Oulun kunnallisjärjestön, Järjestöyhdistyksen ja OKS-tilitoimiston kanssa Järjestötalon remontin ja siipirakennusten purun edeltä uusiin tiloihin Kauppurienkadulle.

Kansan Tahdon asiakaspalvelu palvelee 13.12. saakka vanhassa osoitteessa, ja 14.12. alkaen osoitteessa Kauppurienkatu 8 B, kolmas kerros.

Kategoriat
Artikkelit

Erämaan hymy

Maantie valuu kuin nauhaa ja rintamaat ovat jääneet kauas taa. Määränpää, Hossa, kaukana kaikesta ja erämaavaltakunnan ytimessä, on Suomen uusin kansallispuisto.

Täällä hengitetään rauhaa. Vaikka kansallispuistostatus on saanut turistit liikkeelle, ja kävijöitä on alustavien arvioiden mukaan kymmeniä tuhansia kuukaudessa, on äänettömyys juhlallinen. Vain metsän omat äänet, vanhan puun parahtelu ja linnut ovat läsnä. Sammalpeitto on levittäytynyt kumpuilevan maaston ylle, ilmassa tuoksuu kosteanvehreä maa.

Puisto sijaitsee Taivalkosken, Kuusamon ja Suomussalmen alueilla. Venäjän rajalle on matkaa muutama kymmenen kilometriä. Maisema on rauhallisen aaltoileva, vesistöjen hallitsema, yllättävä.

Historia on Hossassa kaikkialla tiiviisti läsnä, ilman rakennettuakin ympäristöä. Neljä tuhatta vuotta sitten joku piirsi sen voimallisiin kalliomuodostelmiin kuvia ja niitä ihastellaan yhä. Oliko kuvilla jokin henkinen merkitys, sitä on enää mahdoton sanoa, mutta ei ole vaikea kuvitella, että niitä tehtiin juuri tänne, tiettyyn paikkaan, yliluonnollisiin tarpeisiin. Saamelaisten seitoja kun tavataan juuri tällaisilta seuduilta. Otetaan esimerkki: Julma-Ölkyksi nimetty kanjonijärvi, jota reunustavat vesirajasta viidenkymmenen metrin korkeuteen kohoavat jyrkkäreunaiset kalliot. Syvyyttä vedellä on toiset viisikymmentä metriä. Muodostelmaa kykynsä mukaan kiertäessään kulkija haukkoo henkeään, ehkä ihastuksesta, ehkä kunnioituksesta, ehkä pelosta, ehkä kaikkien niiden sekoituksesta. Ikiaikaisia tuntemuksia, jotka olivat takuulla tuhansia vuosia sitten eläneiden ihmisten mielissä Julma-Ölkyn kohdatessaan. Pyhä paikka, ainakin sanan alkuperäisessä rajaa tarkoittavassa mielessä. Eräänlainen pyhyys on läsnä nytkin, onhan alue suojelemalla pyhitetty.

 

Matka Hossan remontinkarhealta luontokeskukselta Julma-Ölkyn luo on tärisyttävää tietä.

”Tosi mahtava, jylhä”, kuvailevat Iida Lampinen ja Matias Paatelainen äskettäistä kanjonikierrostaan. He tulevat Jyväskylästä.

Nuoripari on yöpynyt läheisellä leirintäalueella. Jatkosta – tai matkustusvälineestä – heillä ei ole vielä tietoa, sillä auton renkaan puhkaisi rosoinen tie. Pistävä suhina sen todistaa.

”Hossaa on kehuttu viimeisen puolen vuoden ajan kovasti”, he sanovat. Nyt nuoripari on kesälomareissulla ainaisten ulkomaanmatkojen sijaan.

”Me tulimme poroja katsomaan”, Lampinen sanoo, ja osoittaa samassa hiekkatielle, jolla yksi sarvipää jo lönkyttelee kuin tilauksesta.

Lampinen ja Paatelainen kehuvat puitteita, vaikka tiestö ei sattuneesta syystä kiitosta saakaan. Opasteet, vessat, kulkureitit, kaikki tiptop-kunnossa.

”Täällä pääsee lähemmäs luontoa kuin esimerkiksi Lapin keskuksissa”, Paatelainen toteaa.

He ovat kumpikin 22-vuotiaita, ja malliesimerkkejä Hossan uusista kävijöistä: ensikertalaisia, ja yhä nuorempia vierailijoita.

 

Hossan kansallispuisto avattiin 17. kesäkuuta tänä vuonna. Sitä ennen se on ollut retkeilyharrastajien hyvin tuntema huippukohde, mutta vasta nyt alue on puhkeamassa kukkaan ja kiinnittämässä suurempien matkailijavirtojen huomion. Suomen satavuotisjuhlavuoden kansallispuisto on saanut hyvin palstatilaa mediassa, ja myös uusia tulijoita vartoilleet yrittäjät ovat ottaneet Hossan kiikariinsa. Uusia palveluja on avattu ja niitä on tulossa lisää. 11 000 hehtaaria kuljettavaa ja ihmeteltävää, monipuolista luontoa takaa sen, että kävijöitä on, pitkin maailmaa. Juuri tätä ulkomaiset turistit tulevat Suomesta hakemaan, rauhaa ja hiljaisuutta. He etsivät kadotettua luontoyhteyttä ja moni myös löytää sen täältä. Siitä kertovat esimerkiksi ranskalaisturistit, joita vierailee Hossassa sadoittain kahden Ranskasta tulleen ja Hossaan asettuneen majoitusyrittäjän vetämänä, vuosi toisensa perään. Kotimaasta erityisesti oululaiset, helsinkiläiset ja savolaiset näkyvät korostuneesti kävijämäärissä.

Jos laitetaan sentit jonoon, voittajia ovat kävijöiden lisäksi myös Hossan kunnat.

Jos laitetaan sentit jonoon, voittajia ovat kävijöiden lisäksi myös Hossan kunnat. Edellinen kävijätutkimus – silloisella Hossan retkeilyalueella – tehtiin vuonna 2011. Sen perusteella tietoja on puistoaluetta hallinnoivassa Metsähallituksen Luontopalveluissa sovellettu myös viime vuosiin. Vuonna 2016 Hossaan tehtiin 63 100 käyntiä, ja euroja matkailijat kantoivat tänne kaikkiaan 2,8 miljoonaa. Uudet kansallispuistoluvut saadaan ensi vuonna, kunhan parhaillaan käynnissä oleva kävijätutkimus on tehty. Uudet luvut tulevat varovaistenkin arvioiden mukaan olemaan aivan eri tasolla muutamien vuosien takaisiin numeroihin verrattuna.

 

Kansallispuisto tuo selvästi eurot muassaan, ja nopeasti.

”Kansallispuisto tarkoittaa turisteille sitä, että maisemat ovat takuulla hyvät ja palvelut kunnossa”, kuvailee Kerttu Härkönen, Hossan vs. puistonjohtaja. Hän kertoo, että ranskalaisten lisäksi turisteja on tullut Keski-Euroopasta laajemminkin, myös Britanniasta. Nyt trendi suosii kesävierailuja, sillä turistit ovat huomanneet, että Hossan kesä vetää vertoja taianomaisille talvimaisemille tykkylumineen.

Härkönen kertoo kuulleensa palautteen ”yleisen tyytyväisyyden hyrinän” muodossa. Jotta Hossan kävijät hyrisisivät jatkossa yhtä mukavan tasaisesti, ovat hankekynät sauhuamassa yhtenään.

”Investointeja varten hankerahoja haetaan koko ajan.”

Hän sanoo, että esimerkiksi Julma-Ölkylle vievää julmaa tietä laitetaan juuri kuntoon.

”Kansallispuistoksi Hossassa on aivan hämmästyttävän laaja ja hyvä tiestö muun muassa alueella harjoitetun porotalouden vuoksi.”

Puistonjohtaja Härkönen sanoo yllättyneensä itsekin Hossan kasvavasta suosiosta.

”Suuri yleisö on lähtenyt liikkeelle. Ihan huimaa.”

Jos kolikon kääntöpuolta katsotaan, jossain vaiheessa suuri yleisö voi kasvaa liian suureksi, ja kovat kävijämäärät saada turistit etsimään rauhansa muualta. Mitään kiintiöitä ei ole tähän mennessä ollut tarpeen asettaa, sanoo Härkönen.

”Seurantaa ihmisten liikkumisesta puiston alueella tehdään jatkuvasti. Suosituimpia kohteita ovat Julma-Ölkky ja Värikallio, mutta on meillä hiljaisempiakin paikkoja.”

 

Toden totta. Kun sukeltaa hieman Luontokeskusta syvemmälle Hossan sydämeen, voi patikoida vaikkapa Muikkupuron upeissa maisemissa. Maasto on tasainen, männyt huojuvat tummuvassa illassa kankaallaan. Ei ketään missään; ei tietoakaan ihmisäänestä. Polun varteen on noussut muutama kangasrousku, keloon kopisee reikä aivan vieressä. Aurinko laskee laiskasti lammen yllä ja antaa metsälle kultaisen sävyn. Länkisäärinen poro astuu varovasti ja havahtuu edessä, risaus – ja se on poissa.

”Kauniit mäntymetsät, harjut, kirkkaat vedet, helppo saavutettavuus, lempeät ja toisaalta jylhät maisemat – ne ovat sitä ihteensä, ne ovat juuri se juttu, jonka vuoksi tänne tullaan”, Kerttu Härkönen sanoo. Ei tarvita kummempaa, ei tarjota vähempää.

”Hossan kansallispuisto-
status oli napakymppi juuri oikeaan aikaan.”

Samaa mieltä on myös yksi puistoa puuhanneista suomussalmelaispoliitikoista, vasemmistoliiton kunnanvaltuutettu ja europarlamentaarikko Merja Kyllönen. Vaikka lopussa vallitsi yksimielisyys kansallispuistotarpeesta, matka oli pitkä kuljettavaksi.

”Hossan kansallispuisto on lopputulos pitkästä ja sinnikkäästä prosessista, jota Suomussalmella on yhteisesti edistetty jo vuosia. Kun paikallisten metsästysoikeusasiasta päästiin yhteisymmärrykseen aikanaan, niin sen jälkeen ei soraääniä kuulunut, vaan tavoite oli yhteinen ja sen eteen on ponnisteltu kaikissa kanavissa”, Kyllönen kuvailee.

Hän sanoo, että kaiken taustalla on ollut vahva halu säilyttää Hossan maisema, turvata se ja uskomaton luonto ja saada sitä kautta myös uutta elinvoimaa paikkakunnalle.

”Tämä lopputulos on uskomattoman hieno. Kyllä sydämessä läikehti lämpimästi, kun kansallispuisto juhlallisin menoin avattiin.”

”Ja toki on sanottava, että Suomen 100-vuotisjuhla tuli tässä kohtaa oikeaan saumaan, niin juhlavuoden kansallispuisto ylipäätään tuli perusteille.”

”Kaikki osui lopulta kohdilleen, mutta yhteistyö ja yhteinen tavoite säilyttää Hossa myös tuleville sukupolville vei asian maaliinsa”, Kyllönen hehkuttaa.

 

Hossan kansallispuisto on osoitus myös siitä, että ympäristöarvoilla on kasvavaa vetovoimaa. Erämaa on luonnon oma huvipuisto, jonka laitteet on rakennettu kestäviksi eikä asvalttia ole tarvittu kuin läikähdyksen verran. Mutkat suoriksi: vaikka Hossa on silkkaa rannatonta erämaata Suomen itärajalla, se on samalla täyttä taikaa, se on karttaan vedetty ruksi sen merkiksi, että tämä tässä on tärkeä paikka, tämä on osoitus vapaana elävän luonnon monimuotoisuudesta. Ei mikään itsestäänselvyys.

Tamperelainen Lassi Koivula on käynyt vaimonsa kanssa kiertelemässä päiväsaikaan Laukkujärven ympäri.

”Semmoinen parinkymmenen kilometrin lenkki”, Koivula sanoo ja kehuu puiston siisteyttä.

Hänellä on kokemusta pirkanmaalaisesta Helvetinjärven kansallispuistosta, jonka hän katsoo olevan aivan eri sarjassa Hossan kanssa.

”Jossain muualla näkee, ettei tunnu olevan varaa tai tarmoa pitää kansallispuistoa kunnossa.”

Hänestä on tärkeää, että metsien maassa on kansallispuistoja. Lisääkin saisi tulla.

”Eivät tällaiset alueet Suomen metsävarannoissa tunnu millään tavalla”, hän hymähtää – siihen on turha vedota. Hän suunnittelee palaavansa Hossaan ilman muuta.

Oululainen Marika Niskala puolestaan on tullut viettämään kokonaisen viikonlopun Hossan hoteihin.

”Kansallispuistot ovat erittäin tärkeitä”, hän sanoo, ja jatkaa: ”Ilman niitä kaupunkilaiset vieraantuvat luonnosta.”

 

Muikkupuro kimmeltää enää tuhantena timanttina ja solisee hiljaa, kun illan pimeys valtaa metsän.  Hossassa, rajojen tyyssijassa metsälle antautuminen on tehty luvattoman helpoksi, vain hullu taistelisi vastaan. Valkea lippu on jo kohoamassa, kun tuossa, ja aivan vieressä, havukruunun reunustama kuu kaareutuu metsälammen pintaan. Siinä se on – vastustamaton erämaan hymy, pyhä.

 

Muutama vinkki Hossan kävijälle

 

  • Hossaan on pitkä matka melkein joka suunnasta. Joukkoliikenteellä paikalle on haastava päästä, ja henkilöautolla liikkuminen on näppärintä myös puiston sisällä. Alue on 11 000 hehtaarin kokoinen, joten jalkapatikassa tavoitat vain osan Hossan kauneudesta. Älä hämmenny välimatkoista, ne ovat pitkiä ja metsätiet vuodenajasta riippuen haasteellisia ajettavia. Tankkaa ajoissa, sillä Hossan lähistöllä ei huoltoasemia ole.
  • Varaa kansallispuistolle riittävästi aikaa, mieluusti vähintään yön yli. Älä hötkyile. Juoksujalkaa asteleva harvoin nauttii maisemista. Puoli päivää hujahtaa Hossassa yllättävän nopeasti. Vaihda hetkeksi suoritusvaihteelta vapaalle.
  • Varustaudu oikein. Muista riittävä nestemäärä ja eväät. Vaikka kaikki reitit eivät ole vaikeakulkuisia, metsässä kulkeminen on kuitenkin tasamaata kuluttavampaa. Esimerkiksi Julma-Ölkyn kierros on luokiteltu vaativaksi reitiksi, eikä välttämättä sovi kaikille.
  • Lue opasteet tarkoin. Älä ryntäile, vaan suunnittele etukäteen. Muista, että illan tullen katuvalot eivät kansallispuistossa syty. Puisto on polkuja ja huusseja lukuun ottamatta aitoa erämaata, ja kokematon voi eksyä. Ei ole häpeä tutustua karttaan etukäteen.
  • Jos tarkoituksesi on talsia pidemmästi, ja kukkaro sallii, satsaa (vaellus)kenkiin. Kumpparit kuluttavat, lenkkarit kastuvat kosteikoissa. Etukäteissuunnittelu ja reittien selvittäminen auttavat. Kuivat jalat, mukava matka.
  • Osa reiteistä sopii pyöräilyyn, osa on esteettömiä ja liikuntaesteisille sopivia.
  • Luontokeskuksesta kannattaa kysyä neuvoja ja vinkkejä ennen seikkailun alkua.

 

Juttu on julkaistu Kansan Tahdon numerossa 5/2017.

Kategoriat
Uutiset

Kansan Tahto tänään 111-vuotiaaksi

Kansan Tahto täyttää tänään 3.2.2017 111 vuotta.

Lehden ensimmäinen numero ilmestyi 3.2.1906, ja sen nimiösivulla lehti määritteli itsensä köyhien ja sorrettujen äänenkannattajaksi. Sitä julkaisi oululaisen työväen perustama sanomalehtiosuuskunta ja Kansan Tahto ilmestyi kuudesti viikossa iltapäivisin.

Lehden toimituksen muodostivat vastaava toimittaja Antti Kallio ja toimittaja Juho Raappana.

Toimituksen allekirjoittama uuden lehden esittelyteksti kuuluu kokonaisuudessaan näin:

 

”Köyhien ja sorrettujen äänenkannattaja

Kansan Tahto

alkaa ilmestyä Oulussa joka arkipäivä illalla tästä päivästä lähtien.

Kansan Tahto tulee valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa kysymyksissä aina järkkymättä asettumaan sorrettujen ja vääryyttä kärsivien puolelle, tulkoompa sorto mistä päin tahansa, ulko- tai sisäpuolelta, ylhäältä tai alhaalta.

Kansan Tahto ottaa velvollisuudekseen inuvan kansansielun herättämisen, itsetietoisuuden tunteen lietsomisen kansan syviin riveihin, sivistyksen ja valon levittämisen pimeimpiinkin kolkkiin.

Kansan Tahto tulee horjumattomasti taistelemaan Pohjanmaan ja koko Suomen työväestön ja vähävaraisten, nykyisen yhteiskunnan lapsipuolten oikeuksien puolesta. Takeena siitä, että Kansan Tahto pysyy jyrkästi köyhälistön etujen valvojana, on sen synty. Se on työväestön ja köyhälistön oma lehti, sen kansaluokan pystyttämä etutaistelija.

Kansan Tahto tarjoutuu siis kaikkien raatajain rahanalaisten, torpparien, mäkitupalaisten, pienviljelijäin ja palvelijain auttajaksi pyrkimyksissään sorronalaisesta tilastaan niihin oikeuksiin, jotka jokaiselle yksilölle ihmisenä kuuluvat, ja suojelijaksi väkevämmän kansaluokan kuristusta ja holhousta vastaan.

Kansan Tahto tulee tämän tarkoituksensa saavuttamiseksi liittymään yhdeksi tekijäksi siihen valtavaan sosiaaliseen liikkeeseen, joka maassamme mahtavan hyökyaallon tavoin vyöryy ja tempaa kansan pohjakerrokset mukaansa luomaan yksin voimin vääryyden ja rahavallan ikeen hartioiltaan. Se työväenpuolueen ohjelman mukaisesti pyrkii kasvattamaan näillä poloisilla Pohjanmaillakin ”puukenkäin armeijaa”, ajamaan pontevasti yhteenliittymisaatetta, johtamaan voimainsa mukaan kansanjoukkoja oikeuden, totuuden ja ihmisyyden lopulliseen voittoon, viemään kohdaltaan kansaamme onnellisempaa tulevaisuutta kohti, tulevaisuutta, missä kukin tuntisi saavansa puolueettomasti nauttia niistä oikeuksia, jotka hänelle ihmisenä kuuluvat, ja niitä työnsä tuloksia, mitkä häneltä nykyinen yhteiskunta riistää. Kansan Tahto tulee säälimättä repimään niitä sulkuja, jotka ovat köyhälistön hyvinvoinnin tiellä, ja taistelussa surkeilematta käyttämään sanan miekkaa, mutta aina niin, kuin jalo työväenaate velvoittaa, siis arvokkaasti, jospa ankarastikin.

Kansan Tahto toivoo kokoavansa mitä laajimmat kansanjoukot ympärilleen aatteen ajajiksi osuuskunnan jäseninä, lehden asiamiehinä, tilaajina ja kannattajina ja niin yksin yhdistynen voimin tarmokkaasti luomaan sortovallan, rahavallan ja viinavallan orjuuttavaa i’estä hartioiltaan.

Kansan Tahto tulee pontevasti ajamaan raittiusasiaa sen päämäärää kohti, yleiseen kieltolakiin.

Kansan Tahto tulee pääelinkeinomme, maanviljelyksen kehitystä ajaamaan sosiaaliseen suuntaan. Siksi pienviljelijäin ja torpparien itseavustus osuustoiminnan ja yhteenliittymisen kautta, maan hankinta irtolaisille yhteiskunnan avustuksella, valtion tehokkaampi avustaminen y.m. ovat huolenpitomme esineinä.

Kansan Tahtoa ovat luvanneet kirjoituksillaan avustaa m.m. senaattori J.K. Kari, taloudenhoitaja W. Kosonen, kirjailia Hilja Liinamaa, maanvilj. Otto Lindgren, neiti Miina Sillanpää, tri N. R. af Ursin sekä lukuisa joukko työväen ja raittiusaatteen kannattajia.

Kansan Tahto ilmestyen 6:sti viikossa tulee lukuisain kirjeenvaihtajiensa ja ja sähkösanomain kautta seuraamaan vilkaasti kaikkia tapahtumia koti- ja ulkomailla.

Timo Teikäläinen joka viikko kellarissa kertoo matkahavaannoitaan.

Oulussa, helmikuulla 1906.

Toimitus.”

 

 

Kategoriat
Pääkirjoitus

Täältä pesee

Vuosi 2016 tullaan muistamaan oikeistopuhurin ennennäkemättömän kovasta puhkusta. Porvarihallitusta on suomittu vasemmalta kovaa, ja syitä on riittänyt. Samalla vuosi on kumonnut väitteen, jonka mukaan politiikasta puuttuu politiikka ja että puolueet eivät eroa toisistaan. Konsensus on mennyttä aikaa.

Porvarihallitus on vyönkiristelypäätöksillään ja talouskuripolitiikallaan varmistanut, että elintasokuilu Suomessa repeää entistä ammottavammaksi. Tuloerot kasvavat, ja köyhiä ja kipeitä, kaikkein heikoimmassa asemassa olevia, kuritetaan kovaa. Eikä siinä vielä kaikki: osansa ovat saaneet niin keskituloiset, pienyrittäjät, työntekijät, työttömät, eläkeläiset, opiskelijat kuin pienituloiset lapsiperheetkin. Tämä kaikki perussuomalaisten, kokoomuksen ja keskustan tinkimättömällä visiolla.

Vasemmistoliitolle vuosi 2016 on ollut muutostentäyteinen. Puoluekokouksessa valittiin uusi johto, ja Oulun puoluekokous muistettaneen eteenpäin katsovasta otteestaan ja hyvästä hengestään.

Maailmalla, lähellä ja kaukana, on koettu äärioikeiston ja oikeistopopulistien kalsa nousu ja suurvaltasuhteiden kiristyminen. Tilanne on saanut monet hieraisemaan silmiään ja muistuttamaan itseään, että emme kaikesta huolimatta elä 1930-luvulla, eikä historian tarvitse toistaa itseään. Kehitys ei etene yksillä raiteilla kohti vääjäämätöntä yhteentörmäystä, vaan tulevaisuus tarjoaa myös vaihtoehtoisia sivuraiteita. Eri asia on, onko niiden hyödyntämiseen tahtoa ja halua.

Myös 110-vuotisjuhlavuottaan viettäneelle Kansan Tahdolle vuosi on ollut yhtä myllerrystä. Sanomalehden tekemiseen tottuneille lehdentekijöille aikakauslehtimuotoon siirtyminen on aiheuttanut synnytystuskia, mutta myös suuria onnistumisen kokemuksia. Kansan Tahtoa on kiitetty sen uudesta ulkoasusta ja sisällöstä, kehuttu jopa saavuttaneen ”tasaisen korkean laadun”. Mikäpä lämmittäisi enempää mieltä. Yhtä kaikki, Kansan Tahtoa on tehty tinkimättä ja täysillä.

Myös 110-vuotisjuhlavuottaan viettäneelle Kansan Tahdolle vuosi on ollut yhtä myllerrystä.

Ennen kuin ensimmäistäkään aikakauslehtinumeroa oli ehtinyt ilmestyä, tuli luvattua, että Kansan Tahto pyrkii olemaan maailman paras vasemmistolainen aikakauslehti. Tuskin ihan moista asemaa ja arvoa on lehti vielä ensimmäisenä elinvuotenaan lunastanut, mutta kehityksen kyydissä olemme ja kiinni pidämme rystyset valkoisina. Tavoitteita täytyy olla, ja pidetään tavoite samana kuin alkuvuodestakin.

Ensi vuosi on kunnallisvaalivuosi. Kunnissa ympäri maan valitaan uudet valtuustot, joissa tehdään ne kaikkein lähimmäs tavallista ihmistä osuvat päätökset. Mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät, ruohonjuuritason vaalit vaikuttavat valtakunnan tasolla ainakin siihen, että ennen vaaleja hallituspuolueet höllentävät hieman riekkumistaan, tai ainakin siirtävät kovimpia iskuja vaalien yli. Vaalien jälkeen tahti jatkunee entistä kovempana. Toisaalta istuvalta hallitukselta voi odottaa mitä tahansa. Oppositiossa ei toden totta voi hellittää hetkeksikään. Tasa-arvon puolesta tehtävää työtä sata vuotta täyttävässä Suomessa riittää.

On aika kiittää. Kiitokset erityisesti Kansan Tahdon tilaajille, lukijoille ja avustajille. Ilman teitä koko lehteä saati uudistunutta aikakauslehteä ei olisi olemassa. Se on seikka, jota ei voi kylliksi korostaa: tilaajat, ilmoittajat ja innokas avustajakunta ovat pienen aikakauslehden laadun tae. Tästä on hyvä siirtyä tekemään vuonna 2017 entistäkin parempaa, rohkeampaa ja laadukkaampaa lehteä. Vilkaisu ympärille politiikkaan ja elämisen olosuhteisiin osoittaa, että tarvetta kriittiselle äänelle ja rohkealle journalismille kerta kaikkiaan on. Punaista joulua ja hyvää uutta vuotta!