Kansan Tahto

70 € / vuosi
Kategoriat
Artikkelit

Tieto ei riitä pelastamaan luontoa

Biologi ja tietokirjailija Maria Katajavuori alias Katariina E. M. Vuorinen ryhtyi tutkimaan ilmastonmuutoksen vaikutuksia pohjoisessa ja odotti poliitikkojen hyödyntävän tutkimustietoa päätöksenteossa. Tämä osoittautui nopeasti toiveajatteluksi. Nyt hän haluaa kääntää huomion ekosysteemeistä ihmisen käyttäytymisen biologiaan ja etsii ratkaisuja ympäristökriisiin yhteiskunnallisten rakenteiden muuttamisesta.

Islannissa sijaitsee tummahiekkainen Musta Ranta, jolla hengenvaaralliset aallot salakavalasti imevät varomattomia turisteja hukkumiskuolemaan. Varoituskyltit eivät riitä pidättelemään uhkarohkeimpia. Samaa syndroomaa potee koko ihmiskunta suhtautumisessaan ekokatastrofiin: ”altistumme ympäristöinformaatiolle, hymyilemme sille nyökkäillen ja juoksemme sitten päätä pahkaa aaltoihin”, kirjoittaa biologi, ympäristöaktivisti ja kirjailija Maria Katajavuori uusimmassa teoksessaan Valas lasimaljassa.

Katajavuori kuvaa kirjassaan, kuinka valtavat määrät tietoa tutkijat ovat tuottaneet ilmastonmuutoksesta ja luontokadosta – ja kuinka tämä tieto valuu kuin vesi hanhen selästä. Vaikka ilmastotoimiakin tehdään, elämäntapamme ei ole muuttunut ja kehityksen suunta jatkuu ennallaan – kohti syvenevää ekologista ja inhimillistä kriisiä.

Mainos alkaa
Mainos loppuu

Katajavuori tuntee häpeää omastakin luonnonvarojen kulutuksestaan tutkimustyössä.

”Lentelemme paitsi kenttäretkille myös tapaamaan kollegoja, juomaan kahvia ja keskustelemaan viimeisimmistä tutkimustuloksista.” Tämä on tapana oikeuttaa tutkimuksen tärkeydellä ja sen myönteisillä vaikutuksilla. Mutta entäpä jos mitään vaikutuksia ei olekaan, Katajavuori pohtii.

Ilmastonmuutos näkyy pohjoisessa

Maria Katajavuori on oikeastaan kirjailijanimi, jonka takana on biologi Katariina E. M. Vuorinen. Kirjastaan puhuttaessa Vuorinen esiintyy mieluiten kirjailijanimellään.

Katajavuori tuntee häpeää omastakin luonnonvarojen kulutuksestaan tutkimustyössä.

”Olen pienestä pitäen kulkenut luonnossa, bongaillut lintuja, keräillyt kasveja, kalastellut. Kun piti miettiä, mitä isona tekee, oli luontevaa lähteä lukemaan biologiaa ja nimenomaan ekologiaa”, Katajavuori kertoo Kansan Tahdolle.

Katajavuori on erikoistunut tutkimaan pohjoisia ekosysteemejä ja ilmastonmuutoksen vaikutusta niihin. Väitöskirjassaan hän käsitteli sitä, kuinka ilmastonmuutos ja eläimet yhdessä muokkaavat pohjoisten alueiden kasvillisuusdynamiikkaa.

”Olen ymmärtänyt urani ja tutkimukseni kautta, että ympäristökriisissä ongelmana ei ole informaation puute”, sanoo biologi Maria Katajavuori. (Kuva: Jon Leirdal)

”Porojen osalta monesti puhutaan ylilaidunnuksesta, mutta porot voivat myös auttaa ehkäisemään ilmastonmuutoksen aiheuttamia kasvillisuusmuutoksia, kuten varpujen ja puskien lisääntymistä”, Katajavuori mainitsee.

Nykyään Norjassa asuva ja työskentelevä Katajavuori on viettänyt runsaasti aikaa pohjoisella tundralla kasvillisuutta tutkimassa.

”Ilmastonmuutos näkyy selkeästi pohjoisessa kasvillisuudessa. Puuraja on liikkumassa pohjoiseen, varvut kasvavat nopeammin, kasvillisuusyhteisö ja lajisuhteet muuttuvat.”

Biologia ohjaa ihmistäkin

Katajavuori mietti ympäristökysymyksiä jo ennen biologiksi ryhtymistään.

”Kun lähdin tälle uralle, ajattelin että tässä voisi tuottaa sellaista tietoa, mitä poliitikot voisivat käyttää päätöksenteon tukena. Mitä enemmän olen maailmaa nähnyt, sitä epärealistisemmalta se ideaali näyttää. Olen alkanut ymmärtää, että ongelma ei ole informaation puute.”

Katajavuori pohtii kirjassaan, miten biologiset taipumukset ohjaavat ihmisen käyttäytymistä. Vaikka ihmislajin etu olisi ympäristötuhon torjuminen, yksilöiden etu on lisääntyä, kilpailla ja kuluttaa.

Mainos alkaa
Mainos loppuu

Valtiotkaan eivät toimi sen altruistisemmin, vaan tavoittelevat talouskasvua ja kilpailevat keskenään luonnonvaroista – puhumattakaan voittoa tavoittelevista yhtiöistä. Yhtiöiden ei ole tarpeen suojella edes itse käyttämiään resursseja loppuunkulumiselta, koska ne pystyvät hyppimään alueelta ja toimialalta toiselle ilman siteitä yksittäiseen paikkaan ja sen luonnonvaroihin.

”Kun lähdin tälle uralle, ajattelin että tässä voisi tuottaa sellaista tietoa, mitä poliitikot voisivat käyttää päätöksenteon tukena.”

Ilmastopäästöjen vähennyksetkin länsimaissa ovat pitkälti hämäystä: päästöt on ulkoistettu muualle, esimerkiksi Kiinaan. Jos EU:n hiilijalanjälkeen ynnätään sen tuontituotteet, paljastuu, ettei se ole vähentänyt päästöjään hitustakaan vuosikymmeniin, Katajavuori kirjoittaa.

Katajavuoren edellinen kirja, Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnonkin saanut Kuoleman ja elämän kysymys oli varsin pessimistinen. Uudessa kirjassaan Katajavuori nostaa esille myös toivon näköaloja. Ihmisen biologia mahdollistaa kaikesta huolimatta luonnon kanssa sopusoinnussa elämisen – kunhan yhteiskunnalliset rakenteet ja olosuhteet siihen riittävästi kannustavat.

Talouden lasiseinien vankina

Katajavuori nostaa esiin kamppailuja, joissa paikalliset ihmiset ovat nousseet puolustamaan omaa elinympäristöään saastuttavia tehdas- tai kaivoshankkeita vastaan – ja onnistuneet. Toisaalta on tapauksia, joissa paikalliset ovat niin riippuvaisia ympäristölle tuhoisien tuotantolaitosten työpaikoista, että päinvastoin puolustavat niiden toimintaa. Ja globaalien kriisien torjuntaan eivät pelkät paikalliset kamppailut riitä.

Biologisen determinismin sijasta Katajavuori päätyykin korostamaan olosuhteiden merkitystä. Ne määräävät, nousevatko moninaisesta geneettisestä perimästämme esiin itsekkäät vai epäitsekkäät piirteet. Hän vertaa ihmistä kirjassaan useasti käsittelemiinsä maitovalaisiin: tilavassa altaassa ne uivat rentoutuneesti ja kisailevat keskenään, mutta pienessä sirkusakvaariossa vain pyörivät stressaantuneina edestakaisin. Ihmiset puolestaan eivät pääse käyttämään prososiaalisuuden ja elinympäristöjen puolustamisen kykyjään, koska meitä ympäröivät talousjärjestelmän lasiseinät.

Katajavuoren mukaan tutkimuksessa ja julkisessa keskustelussa pitäisikin kääntää huomio siihen, millaiset taloudelliset ja yhteiskunnalliset rakenteet saisivat ihmiset käyttäytymään elinehtojensa säilymistä edistävillä tavoilla.

”Toivon, että pystyisin omalla urallanikin kääntämään tutkimuksen fokusta ekosysteemistä ihmiseen. Alustavia suunnitelmia jo onkin.”

”Toivon, että pystyisin omalla urallanikin kääntämään tutkimuksen fokusta ekosysteemistä ihmiseen. Alustavia suunnitelmia jo onkin.”

Uusia malleja päätöksentekoon

Kirjassaan Katajavuori hahmottelee ekologisesti kestävän yhteiskunnan suuntaviivoja. Yksi on yhteisöllisyyteen perustuva päätöksenteko, esimerkiksi pienryhmien pohjalle rakentuva osallistava demokratia. Siitä on jo runsaasti positiivisia tutkimustuloksia ja kokemuksia, muun muassa Brasilian Porto Alegresta, mutta sitä voitaisiin kehittää monikerroksisen täytekakun tavoin myös ylemmille hallintotasoille.

Katajavuori korostaa myös valtion roolia talouden ohjaamisessa. Ekologisten tukien ja toisaalta ympäristöverojen tulisi olla niin mittavia, että ympäristöystävällisten vaihtoehtojen valitseminen olisi kuluttajille ja yrityksille houkuttelevaa.

”Kun kukaan ei voisi vedota kireisiin kukkaronnyöreihin, kiireeseen tai epäkäytännöllisyyteen, prososiaaliset piirteemme pääsisivät oikeuksiinsa.”

”Tähän mennessä ekologiseen käytökseen kannustavat toimet ovat jääneet aika pienen mittakaavan pipertelyksi”, Katajavuori harmittelee.

Mainos alkaa
Mainos loppuu

Pelkkä tieto siitä, mitä pitäisi tehdä, ei toki takaa, että näin myös tehtäisiin, Katajavuori myöntää. Päätöksenteossa jyräävät taloudellisen vallan haltijoiden vahvat intressit. Muutos vaatii joukkotoimintaa ja -voimaa. Katajavuorikaan ei halua pitäytyä vain tutkijan roolissaan, vaan vaikuttaa myös aktivistina ja kirjailijana.

Tutkimuksella irti polarisaatiosta

Katajavuori kertoo saaneensa ajatuksistaan palautetta laidasta laitaan. Osa on kiitellyt, jotkut taas leimanneet hänen visionsa kommunistisiksi. Keskustelu nykykapitalismin vaihtoehdoista polarisoituu herkästi.

”Ei ole ollenkaan sitä asennetta, että voisi olla jotain ihan muuta kuin kaksi ääripäätä.”

Tärkeitä ovat yhteiskunnalliset kokeilut.

Keskustelua voisi Katajavuoren mukaan edistää se, että tutkimustietoa olisi enemmän.

”Ihmiset saattavat sanoa, että nykyjärjestelmälle vaihtoehtoiset ajattelumallit ovat utopistisia. Mitenpä muuten niitä lähtisi kehittämään kuin tutkimuksen kautta.”

Tärkeitä ovat yhteiskunnalliset kokeilut.

”Järjestetään sosiobiologisen tai evoluutiopsykologisen tiedon pohjalta vaikkapa jonkin kunnan ympäristöpäätöksenteko uudella tavalla ja katsotaan, mitä siitä seuraa”, Katajavuori havainnollistaa.

Kategoriat
Näkökulmat

Ulkopuolinen: Kapitalistisen onnen tavoittelu johtaa pahoinvointiyhteiskuntaan

Kun esikoiskirjailija poseeraa Helsingin Sanomien valokuvaajalle kahdeksansataa euroa maksavissa lenkkareissa ja toimittaja kertoo tämän kirjoittaneen esikoisteoksessaan luokkaeroista ja ylisukupolvisesta huono-osaisuudesta, ja että vaikka ”oma luokkahyppy onnistui, ei häpeä jätä rauhaan”, on tässä asetelmassa jotain saatananmoisen sapettavaa. Lukija ei voi välttyä ajatukselta, että ehkäpä ylisukupolvisesta huono-osaisuudesta kertomaan olisi saattanut löytyä joku pikkuisen juuri vielä huono-osaisempikin kokemusasiantuntija. Tai että niin kauan kuin Suomen johtavana mediana pidetty sanomalehti julkaisee sankaritarinoita, joissa entinen köyhä on onnistuneella luokkahypyllä pelastanut itsensä ”ryysyistä rikkauteen”, tullaan siinä sivussa tuottaneeksi ja vahvistaneeksi kapitalismin mukaista ihmisihannetta, jossa köyhän kuuluukin hävetä. Köyhyys kun on kapitalismin mukaisesti yksilön eikä yhteiskunnan ongelma; se on itseaiheutettu tila, josta reipas köyhä voi omalla toiminnallaan pelastaa itsensä ja päästä poseeraamaan kansakunnan kaapin päälle jaloissaan vapaan markkinatalouden järjettömän kalliit ruumiillistumat. Kunhan vain köyhä tekee luokkahypyn, on kapitalistinen onni hänen ulottuvillaan, eikä enää ole syytä hävetä!

Mainos alkaa
Mainos loppuu

Tässä tosiasiallisessa maailmassahan kuitenkin kaikkien yltäkylläisyyteen tottuneiden olisi vähennettävä kulutusta ja otettava oppia köyhistä, jotka pärjäilevät samoilla parinkympin lenkkareilla vuodesta toiseen. Helsingin Sanomien pitäisi uuden, ilmastoystävällisen ihmisihanteen nimissä ryhtyä julkaisemaan sankaritarinoita entisistä rikkaista, joita aiemman ylikulutuksen aiheuttama häpeä ei jätä rauhaan, vaikka heidän oma luokkalaskunsa onkin onnistunut. Valokuvissa entiset rikkaat voisivat ylpeinä poseerata ihan hyvissä kirpputorilta viisi vuotta sitten ostetuissa lenkkareissa, joiden päällisistä vasta pikkuvarpaat pikkuisen pilkistävät läpi.

Kapitalistisen ihanteen mukaisesti länsimaiset yhteiskunnat ovat jo pitkään korostaneet yksilön vapautta ja vastuuta yli muiden arvojen. Lasten ja nuorten mielenterveysongelmat ja koulukiusaaminen, ihmisten yksinäisyys, syömishäiriöt, itsetuhoisuus, päihdeongelmat ja avioerot, kaikkien näiden ajatellaan olevan ensisijaisesti yksilötason ongelmia, joihin hoitokeinoina on tarjolla jos jonkin sorttista terapiaa. Silti terapian tarvitsijoiden määrä on räjähtänyt käsiin, jonot ovat ruuhkautuneet ja avun saaminen ennen ongelmien vaikeaa syventymistä on käynyt liki mahdottomaksi.

Me aikuiset olemme rakentaneet sellaisen kapitalistisen individualismin ihanteen mukaisen yhteiskunnan, jossa ihmiset istuvat enimmäkseen erillään toisistaan kuvaruutuja tuijottaen.

Terapian tavoitteenahan on aina muutos yksilössä ja tämän ajattelussa. Mutta ehkäpä sosiaalisissa ja mielen ongelmissa ei ensisijaisesti olekaan kyse yksilön vaan yhteiskunnan ongelmista. Otetaan esimerkiksi lasten ja nuorten psyykkinen pahoinvointi. Me aikuiset olemme rakentaneet sellaisen kapitalistisen individualismin ihanteen mukaisen yhteiskunnan, jossa ihmiset istuvat enimmäkseen erillään toisistaan kuvaruutuja tuijottaen, on todistusvalintaa ja muuta pärjäämisen pakkoa ja me itse näytämme hienoa esimerkkiä omalla toiminnalla, jossa ihminen kelpaa yhteiskuntaan tai someen vain onnistuessaan työssään, yksityiselämässään ja ollessaan laiha, kaunis, urheilullinen ja rikas. Me aikuiset olemme luoneet tämän yhteiskunta, jossa on häpeä olla köyhä ja jossa me emme itsekään pysty toimimaan terveesti. Kuinka siis lapset voisivat?

Arvatkaapa muuten, mikä sattui olemaan Helsingin kirjastojen varatuin kaunokirjallinen teos Helsingin Sanomien luokkahyppyjuttuviikolla?

Tällä palstalla Anu Kolmonen tarkastelee yhteiskuntaa työn ulkopuolella tai muuten sivussa elävien ihmisten näkökulmasta.

Kategoriat
Artikkelit

Käytännön solidaarisuus kouli kommunistin

Pinja Vuorinen, 24, valittiin marraskuussa Vasemmistonuorten uudeksi puheenjohtajaksi. Kiirettä ja hässäkkää hänellä on siitä pitäen riittänyt – eikä vähiten sen vuoksi, että hän on saanut aikaan jo pari kohua: tviittaamalla pukumiesinsinööreistä ja tituleeraamalla itseään kommunistiksi perinteisessä mediassa.

Vuorinen myöntää olevansa provokatiivinen, edeltäjiinsäkin verrattuna.

”En pelkää konflikteja järjestön sisällä tai sen ulkopuolella. Minua ei haittaa olla myrskyn silmässä.”

Avoimuus on avain

Kiirettä on Vuorisella pitänyt loppuvuonna siinä määrin, ettei vapaapäiviä liittokokouksen jälkeen ole juuri ollut. Globaalin poliittisen talouden opinnot Helsingin yliopistossa hän aikoo jättää tauolle ja keskittyä puheenjohtajuuteen ja politiikkaan.

Armeijan käynyt, Skotlannin Glasgow’ssa ja Kalifornian Berkeleyssä opiskellut Vuorinen sanoo olleensa aina levoton sielu. Politiikan nälkäänsä hän tyydytti maailmalla jo ensimmäisenä opiskeluvuotenaan Glasgow’ssa, kun eteen tuli yliopistotyöntekijöiden lakko, jota opiskelijat asettuivat tukemaan. Yhdessä he muodostivat solidaarisuuskollektiivin, joka teki lakkolaisille tiedotusta ja tarjoili lakkovahdeille purtavaa. Kahden viikon lakkotaistelun aikana ei Vuorisen mukaan juuri voittoja saavutettu, mutta hän koki lakon konkreettisuuden voimauttavana ja aktivoivana.

Vuorinen kulki myös joissakin Skotlannin Labour-työväenpuolueen tapahtumissa, mutta hänelle juuri ulkoparlamentaarisen toiminnan merkitys korostui ja jäi mieleen.

Vuorisen aika Yhdysvalloissa oli poliittisen toiminnan suhteen erilaista, sillä asetelmat olivat paljon prameammat ja massiivisemmat: tuolloin demokraattipuolueessa käytiin vuoden 2020 presidentinvaaleja edeltävää esivaalikampanjaa. Hän oli mukana tekemässä kampanjaa demokraattien vasemman laidan johtotähdelle, Bernie Sandersille.

Skotlannin ja Yhdysvaltain kokemuksia yhdisti konkreettinen vaikuttamistyö, sillä myös Kaliforniassa Vuorinen koki yliopiston työntekijöiden lakon ottamalla osaa opiskelijoiden lakkotukiliikehdintään.

Sitten koitti vuosi 2020 ja koronan aika, joka pakotti Vuorisen palaamaan Suomeen. Mitä jäi käteen?

Vaikka punaisen politiikan pelko elää yhä vahvana Yhdysvalloissa, Vuorinen katsoo juuri Sandersin ja Britannian Labourin Jeremy Corbynin muuttaneen vasemmistolle tärkeiden sanojen merkitystä avoimuudellaan ja vasemmistopopulismillaan. Keskustelukulttuurin suunta on sen seurauksena kääntymässä, arvioi Vuorinen.

Myös hän haluaa kulkea avoimuuden tietä. Vuorinen kertoo haluavansa puhua asioista oikeilla nimillä, sosialismista ja kommunismista, kaikesta ulkopuolisesta paineesta ja sanojen herättämästä pelosta huolimatta. Avoimuuden opit tulivat mukana maailmalta.

Avoimuuden opit tulivat mukana maailmalta.

Johtamansa Vasemmistonuorten poliittiseen ohjelmaan on kirjattu sosialismi mutta myös demokratia. Vuorinen muistuttaa, että minkään muotoisesta totalitarismin tai stalinismin puolesta liputtamisesta ei siis voi olla kyse, jos mielii Vasemmistonuorten jäseneksi.

”Sosialismi kuuluu meidän tavoitteisiimme. Emme ole mikään vähän räväkämpi versio demareista, vaan meillä on oma poliittinen agendamme.”

Vuorinen sanoo, että vaikka itse onkin kommunisti, niin Vasemmistonuoriin mahtuu niin vasemmistolaisia sosiaalidemokraatteja kuin radikaalimpia kommunistejakin – ja kaikki siltä väliltä.

Mainos alkaa
Mainos loppuu

Ei kiltimpää kapitalismia

Pinja Vuorinen sai edistykselliset arvot kotoaan, mutta tutustui esimerkiksi sosialismiin vasta yläaste- ja lukioikäisenä. Vasemmistonuoriin hän hakeutui myös vastavetona lukiossaan rehottaneelle kokoomuslaisuudelle.

”Ajattelin, että kun lukioympäristöstä vasemmistolaiset puuttuivat, minun olisi itse lähdettävä toteuttamaan vasemmistolaista politiikkaa.”

Kommunismin suhteen hän ei kokenut mitään ahaa-elämystä, sillä Marxin ajatukset tuntuivat yksinkertaisesti järkeviltä ja solahtivat omiin ajatuksiin oikeudenmukaisemmasta yhteiskunnasta, joka olisi toteutettava talousjärjestelmää muuttamalla.

”Oikeaa muutosta, ei vain kiltimpää kapitalismia”, Vuorinen kuvailee.

Vaikka kommunismi on tavattu yhdistää nyky-SKP:en, Vuorinen ei ole ollut sen toiminnassa mukana, eikä kannata neuvostohenkistä kommunismia. Päinvastoin: hän haluaa tuoda kommunismin nykypäivään ja uusiin keskusteluihin.

Kriisien aika

Keltainen lehdistö sai bensaa Vuorisen lausunnoista ahnaisiin liekkeihinsä jo pian puheenjohtajavalinnan jälkeen. Se kertoo median toimintalogiikasta, hän hymähtää.

”Vaikka välillä tulee oikeistolta paljonkin paskaa niskaan, on iso osa huomiosta silti hyvä asia.”

”Vaikka välillä tulee oikeistolta paljonkin paskaa niskaan, on iso osa huomiosta silti hyvä asia.”

Hän sanoo olevansa tyytyväinen siihen, että kohut nostavat keskusteluihin myös tärkeitä aiheita ja haastavat ihmisten omaa ajattelutapaa. Ja vievät palstatilaa oikeistolta.

Vuorinen kuvaa kuluvaa aikaa kriisien ajaksi: koronakriisi, ilmastokriisi, talousjärjestelmän sakkaaminen edellisen finanssikriisin jäljiltä. Ne pakottavat myös mediaa tarkastelemaan vaihtoehtoja nykyjärjestelmälle, hän uskoo. Ennen kaikkea kriisien aika kertoo hänestä siitä, että historia ei loppunutkaan liberaalin kapitalismin loputtomaan voittokulkuun, vaikka toisinkin ehdittiin väittää.