Satavuotiaan Suomen itsenäisyyden juhlavuonna on aihetta muistaa miten Suomineidon itsenäisyystaistelu on edennyt vuodesta 1917. Vuodesta 1864 naimattoman naisen oli ollut mahdollista olla täysivaltainen, jos hän elätti itsensä.
Naisten asema ja elinolot alkoivat muuttua merkittävällä tavalla vasta 1900-luvun alussa. Siihen vaikuttivat aviosääty, ja naisen tärkeimpänä urana pidettiin vaimona olemista, vaikka naimattomuus oli varsin yleistä. Lait ja yleiset käytännöt sekä asenteet estivät naisten opiskelun ja ansiotyön. Vain naimattomat naiset saivat käydä työssä, mutta heillekin sallittiin vain tietyt tehtävät, kun taas yhteiskunnan ylimmät portaat, johtavat tehtävät ja virat sekä suuret tulot varattiin miehille. Tässä taitaa meillä olla vielä tänäänkin tehtävää, mutta eri syistä ja tavoin.
Naista ei voitu nimittää julkisiin virkoihin, ellei sitä erikseen ollut säädetty. On erikoista, että tänä päivänä varsinkin elinkeinoelämän edustajat pitävät uhkana naisvaltaisten alojen naisten roolia kuntapolitiikassa. Sote-alojen naiset nähdään joko resurssirasitteena tai yksityisyrittäjät yrittävät saada kilpailukyky-tukea alan naisten huononnetuilla palkoilla ja eduilla.
Ennen esimerkiksi opettajan tehtävää pidettiin kyllä erityisesti naisille sopivana yhteiskunnallisen äitiyden harjoittamisen paikkana, mutta naisilta oli estetty pääsy valtion koulujen opettajan virkoihin, joihin liittyi hallinnollista tai peräti oikeuden käyttöön liittyvää määräysvaltaa muihin opettajiin.
Sanotaan, että valta pakenee naisia. Kun heitä on tietty määrä vaikkapa yliopistoissa tai valtuustoissa, valta siirtyy epävirallisiin hallinnollisiin elimiin, jossa ei noudateta tasa-arvolakia ja kiintiöitä.
Sanotaan, että valta pakenee naisia.
Naimisiin mennessään naiset menettivät täysivaltaisuutensa. Täysivaltaisuuden ikärajaa oli alennettu vuonna 1898. Sen yhteydessä kohennettiin kuitenkin naimisissa olevien naisten mahdollisuuksia hallita omaa omaisuuttaan ja määrätä omista tuloistaan. Samalla määriteltiin lapsen huoltajuussuhteista siten, että isä katsottiin lastensa holhoojaksi.
Vasta vuoden 1930 avioliittolain mukana hävisi neidin ja rouvan titteleihin sisältynyt oikeustoimikelpoisuuden eriarvoisuus. Vuonna 1919 annetun elinkeinolain mukaan naimisissa olevat naiset saivat harjoittaa elinkeinoa ilman miehensä suostumusta. Naimisissa olevan naisen oikeus yhteiseen pesään oli vuoteen 1930 saakka rajoitettu siten, ettei se ulottunut perittyyn maaomaisuuteen. Näin ahkerakaan maatalon emäntä ei koskaan päässyt omistamaan miehensä perintötilaa, vaan oli aina tämän tai lastensa hyvästä tahdosta riippuvainen.
Naisasialiikkeen tärkeimpiä tavoitteita valtiollisen äänioikeuden saavuttamisen jälkeen oli kunnallinen äänioikeus, julkisten virkojen avaaminen naisille ja naimisissa olevien naisten oikeuksien laajentaminen ja yhdenmukaistaminen muiden aikuisten tasolle. Työolot, ammattientarkastus ja terveydenhuolto olivat toisaalla naiskansanedustajien työn kohteena. (Lue lisää, Korppi-Tommola, Aura (2001): Tahdolla ja tunteella tasa-arvoa).
Meidän on kaikkien aiheellista tehdä parhaamme, ettei naisten ääni heikkene politiikassa.
Satavuotiaassa Suomessa koetaan nyt historiallinen tasa-arvon takaisku jos kaavailtu sote-uudistus toteutuu. Mitä teemme naisten äänioikeudella, jos monikansalliset suuryritykset päättävät ohi parlamentin sote-järjestelmästämme? Sitä uhkaa myös CETA-sopimus. Naisia on nyt ollut vaikea saada hakeutumaan kuntavaaliehdokkaiksi. Syitä on monia, mutta meidän on kaikkien aiheellista tehdä parhaamme, ettei naisten ääni heikkene politiikassa. All male -miespaneelit voimistuvat ja oikeistopatriarkaatti vahvistuu.
Mainitut tasa-arvon edistysaskeleet on otettu peräänantamattomien feministien ansiosta. Älä, nainen, siksi vähättele esiäitejäsi ja sano että kannatat tasa-arvoa mutta et feminismiä.
Ilman feminismiä et omistaisi edes pankkitiliä.
Kaarina Kailo
Kaupunginvaltuutettu (vas)
Oulu
