Kansan Tahto

70 € / vuosi
Kategoriat
Artikkelit

Vaiettu poliittinen murha

Monet varmaankin ajattelivat, ettei Suomessa voisi tapahtua sellaista. Ei, vaikka kaikki merkit olivat nähtävissä: vihapuhe ja maalitus, aggressiiviset kansankokoukset, painostus ja avoin uhkailu. Niillä pohjustettiin itsenäisen Suomen historian merkittävin poliittinen murha, jonka uhrina kuoli 41-vuotias sisäministeri Heikki Ritavuori. Tästä murhasta Suomessa on vaiettu 99 vuotta.

Ritavuori oli palaamassa työstä, kun hänet ammuttiin 14.2.1922 kotiovelleen Nervanderinkadulle keskellä Helsinkiä. Hänen taskustaan löytyi samalle päivälle päivätty vihaviesti, jossa luki: ”Sinulle tulee kuumat paikat, senkin punikki!”. Paperilapun allekirjoittaja kutsui itseään ”entiseksi ystäväksi”.

Viestin kirjoittaja ei kuitenkaan ampunut ministeriä. Murhaajaksi ilmoittautui heti Ernst Tandefelt, aatelissukuinen aktivisti, joka olisi halunnut murhata myös kenraalikuvernööri Bobrikovin, mutta Eugen Schauman ehti edelle vuonna 1904. Saksalaismielinen Tandefelt keskittyi vakoilemaan venäläisiä ja rakenteli pommeja venäläisten sotalaivojen räjäyttämiseksi. Siitä kiinni jäätyään hän joutui Katajanokan karuun vankilaan. Valkoisten voitettua saksalaisten tuella Suomen sisällissodan hän toimi liikemiehenä, valuuttakeinottelijana ja merkkihenkilönä aktivisteiksi kutsutussa ääriliikkeessä.

Mainos alkaa
Mainos loppuu

Aktivistit olivat alkujaan Venäjän sortoa vastustaneita asemiehiä. Suomen itsenäistyttyä he liittyivät aseineen valkoisten joukkoihin. Poliittisiksi tavoitteiksi otettiin Suur-Suomi, monarkia, suojeluskuntien mahdin palautus ja työväenliikkeen kukistaminen. Viehtymys väkivaltaan elähdytti monia aktivisteja. Kun Saksalle kävi köpelösti ensimmäisessä maailmansodassa, piti kuningashaaveelle heittää vähitellen hyvästit. Muita tavoitteitaan äärioikeisto ei hylännyt.

Ernst Tandefelt oli naamioitunut työmieheksi, kun hän otti taksin ja lähti murhareissulleen. Työmieheltä näytti sellainen, jolla oli kauhtunut pomppa ja karvalakki. Valeasun piti mahdollisesti johtaa epäilykset ”kommunisteihin”. Innoissaan Tandefelt kuitenkin ampui itseään jalkaan ennen kuin osui Ritavuorta selkään. Niin hän jäi tuoreeltaan kiinni ja kiirehti tunnustamaan kuvitellen nousevansa kansalliseksi sankariksi. Suuri oli murhaajan ja hänen liittolaistensa pettymys, kun Ritavuoren hautajaisista tuli kansallinen surujuhla.

Salaliitto pysyi salassa

Murhatutkimukset sujuivat Tandefeltin tunnustuksesta huolimatta etanan vauhtia. Haavissa oli liian iso kala. Ritavuoren murhan suunnitteli aktivistipäälliköiden salaliitto, jota johtivat apteekkari Oskar Jansson ja Helsingin entinen suojeluskuntapäällikkö, kenraalimajuri Paul von Gerich. Ministeriin kohdistunut murha olisi tietysti pitänyt tutkia suojelupoliisissa – sen nimi oli Etsivä Keskuspoliisi, mutta EK:ta johtivat kovan luokan aktivistit, joita tapauksen selvittäminen ei kiinnostanut. Helsingin poliisille ei millään auennut esimerkiksi kahvilaepisodi, kun kukaan ei muka muistanut nähneensä salaliittolaisia saman kahvilapöydän ääressä ennen Ritavuoren murhaa. Lopulta selvisi, että Oskar Jansson oli kieltänyt Cafe Esplanadin tarjoilijoita ja vahtimestaria puhumasta poliisille. Kahvilan vakiovieras Jansson oli aiemmin antanut murha-aseen Tandefeltille.

Viimein Tandefelt tuomittiin elinkautiseen, jota lyhennettiin 12 vuoteen. Lopulta hän kärsi tuomiosta vain 8,5 vuotta, ja sai sen jälkeen petipaikan Nikkilän mielisairaalasta. Vankilasta Tandefelt vuonna 1927 ilmiantoi aktivistiveljensä ja paljasti, että murhalistalla olisi ollut myös presidentti K.J. Ståhlberg. Mutta uusi Lapuan liikkeen aika painoi jo päälle, ja salaliiton tutkimukset lopetettiin. Tällä oli kauaskantoiset seuraukset. Ritavuoren murhaa voitiin siitä asti vähätellä yksittäisen kiihkoilijan päähänpistoksi.

Mainos alkaa
Mainos loppuu

Lehdissä kovia uhkauksia

Aktivistien ja äärioikeiston pääpuolueita 1920-luvulla olivat ruotsalainen kansanpuolue ja kokoomus. Äärioikealla olivat myös RKP:n sanomalehti Hufvudstadsbladet ja kokoomuksen Uuden Suomen Iltalehti. Nämä vihapuhejulkaisut kiihottivat ihmisiä Ritavuorta vastaan. Ritavuoren syntilista oli pitkä. Hän kannatti punavankien armahdusta ja torpparivapautusta. Hän oli ”punikkiministeri”, joka oli lukenut tuomariksi ja toiminut punaisten asianajajana oikeudenkäynneissä. Hän oli ”heimokansojen vihaaja”, koska ei tukenut aseistettujen heimosotureiden ristiretkiä Itä-Karjalan valloittamiseksi. Hän tuki tasavaltaista hallitusmuotoa ja halusi vähentää suojeluskuntien itsenäistä vallankäyttöä. Äärioikeisto masinoi vihaisia kansankokouksia, joissa vaadittiin Ritavuoren eroa. Lehdet kovensivat peliä ja uhkailivat jopa sisällissodalla ja Ritavuoren murhalla.

Äärioikeisto masinoi vihaisia kansankokouksia, joissa vaadittiin Ritavuoren eroa. Lehdet kovensivat peliä ja uhkailivat jopa sisällissodalla ja Ritavuoren murhalla.

”Punikkiministeri” kuului Edistyspuolueeseen, joka ei ollut mitenkään kommunistinen vaan sosiaaliliberaali, pienehkö puolue, joka oli perustettu 1918 nuorsuomalaisten ja Kansanpuolueen enemmistön ja Suomalaisen puolueen vähemmistön tasavaltalaisista ja laillisuutta korostavista voimista. Ritavuori kuului puolueensa ”jakobiinisiipeen”, joka ajoi erityisesti sosiaalista tasa-arvoa. Hänen panoksensa vuonna 1919 hyväksytyn tasavaltaisen hallitusmuodon valmistelussa oli huomattava.

Sovittelevalla linjalla Edistyspuolue saavutti pääministeripuolueen aseman. Ritavuori oli ministerinä kahdesti. Hän myös johti perustuslakivaliokuntaa.

Laita- ja äärioikeiston mielestä Suomi oli 1920-luvun alussa vaarallisesti luisumassa liiallisen demokratian liberaaliin suuntaan. Monarkian ja jyrkän luokkajaon kannattajilla oli edelleen vahvat asemat ja keulakuvat sellaiset kuin Paasikivi, Svinhufvud ja Mannerheim. Sisällissodan hävinnyt työväenliike ei kyennyt vahvaan vastukseen.

Ensi vuonna Ritavuoren murhasta tulee kuluneeksi sata vuotta. Olisi jo aika nostaa tapaus Ritavuori julkisuuteen pitkästä unohduksesta. Muistopatsaan sijasta olisi tärkeää tehdä tunnetuksi hänen työtään ja kohtaloaan tasavaltamme perustuksien järkyttäjien uhrina.

Mainos alkaa
Mainos loppuu

Suomessakin on hyökätty ”kongressiin”

Äärioikeiston huonosti tunnettuja tempauksia Suomessa oli ”kongressihyökkäys” kesällä 1930. Silloin elettiin muutenkin erikoisia aikoja, olihan Lapuan liike nousemassa kaikkien kukkuloiden kuninkaaksi.

Heinäkuun 5. päivä 1930 vanhaan valtiopäivätaloon, eduskunnan kirjaston ja valiokuntien rakennukseen Säätytalolle rynnäköi Lapuan liikkeen miehiä Kosti-Paavo Eerolaisen ja Artturi Vuorimaan johdolla. Joukkio tunkeutui huoneeseen, jossa perustuslakivaliokunta piti kokoustaan, ja riisti väkivalloin mukaansa Sosialistisen työväen ja pienviljelijöiden liiton kansanedustajat Eino Pekkalan ja Jalmari Rötkön. Kansanedustajat pakotettiin mustaan autoon ja kyyditettiin Lapualle, jossa heidät pahoinpideltyinä vapautettiin.

Lapuan liikkeen reipas kansalaisterrori tuotti muilutuksia ja murhia eri puolilla Suomea.

Poliisi ei puuttunut ”kongressihyökkäykseen”. Äärioikeisto lisäsi kierroksia. Lapualaisten painostus tehosi oikeistopuolueisiin ja johti nopeasti hallituksen ja pääministerin vaihtamiseen. Vasemmistolaiset kansanedustajat poistettiin eduskunnasta ja ns. kommunistilakeihin vedoten puhdistettiin myös kunnanvaltuustot. Työväenjärjestöt ja -lehdet kiellettiin. Lapuan liikkeen reipas kansalaisterrori tuotti muilutuksia ja murhia eri puolilla Suomea.

Lapuan ”häjyt” hallitsivat pelolla. Tuuli alkoi hieman kääntyä, kun lapualaisten autokyytiin joutui vanha presidentti, laillisuusmies K.J. Ståhlberg vaimonsa kanssa.

Ståhlbergin kyyditys sai kansainvälistä huomiota. Ruotsissa sattui erikoinen episodi maan valtalehden kirjoitettua, että presidentin kyyditysuutista ei olisi odottanut Suomen kaltaisesta länsimaisesta kulttuurivaltiosta, vaan ”ennemmin Meksikosta tai jostain neekeritasavallasta”. Meksikon lähettiläs paheksui vertausta ja vakuutti maansa olevan kulttuurivaltio, ”jota ei voi rinnastaa Suomeen”.