Pyydän heti ensi alkuun anteeksi sitä, että horjahdan tässä kolumnissa hetkeksi raiteiltani, enkä käsittelekään yhteiskuntaa sen ulkopuolella elävän ihmisen silmin. Mutta uskon tehneeni tieteellisestikin merkittävän havainnon koko Suomen kansaa ihmetyttäneeseen kysymykseen, joten tämä hairahdus minulle sallittakoon.
Nyt on nimittäin lopultakin selvinnyt mistä johtuu, että me suomalaiset olemme maailman onnellisin kansa yhä uudelleen, vuodesta toiseen, vaikka emme sitä negatiivisuuteen taipuvaisina, melankolisen luonteen omaavina tuppisuina itsekään ymmärrä. Mutta tänä armon kesänä vuonna 2022, kun äkkiarvaamaton valo ja lämpö sai jähmeimmänkin körmyn vähän hupsuttelemaan loputtoman synkän ja loskaisen talven jälkeen, sattui jopa niinkin ennenkuulumattomalla tavalla, että yksi meistä päätyi tanssimaan, laulamaan ja voitteko kuvitella; oikein iloitsemaan! Kerrassaan järkyttävää ja ennen kaikkea sopimatonta!
Voi sitä kollektiivisen onnen määrää, kun tämä maailman onnellisin kansa taas kerran yhdessä tuumin valtakunnan medioita myöten pahoitti mielensä moisesta ilonpidosta. Eihän meillä ole kerrassaan mitään syytä tanssia, laulaa tahi muutoinkaan iloita. Tai jos vahingossa jokin yksittäinen, ohikiitävä hetki lipsahtaakin ilon puolelle, ainakaan siitä ei tule tuottaa minkäänlaista todistusaineistoa. Jos kuitenkin todistusaineistoa tulee tuottaneeksi, on ihan ok, tai oikeastaan jopa yhteisen edun mukaista julkaista kaikki todistusaineisto ei-toivottavasta ilonpidosta sosiaalisessa mediassa, josta sitten ihan valtakunnallisetkin uutismediat voivat nostaa tämän järkyttävän riemun pääuutisekseen päiväkausiksi. Ja voi, jos on vielä ilonpidon ohessa tissikin vilahtanut, niin jopa kyllä suomalainen, moralistinen onni oikein puhkeaakin täyteen kukoistukseensa. Siinä tissihuumassa sitä voi suomalainen ihanasti unohtaa, että maailma ympärillä palaa, ja se vasta onnea onkin!
Siinä tissihuumassa sitä voi suomalainen ihanasti unohtaa, että maailma ympärillä palaa, ja se vasta onnea onkin!
Onneksi taas kuitenkin asiat alkavat olla totutulla tolalla, kun näköpiirissä ei näy kertakaikkisen yhtäkään syytä hymyyn. Vastassa on pitkä ja pimeä suomalainen talvi, jolloin tissit sekä muut kollektiivista moralismiamme kiihottavat ruumiinosat kätketään laamapaitoihin, villahousuihin ja toppavaatteisiin niin syvälle, että niiden kauhistuttavan olemassaolon voi unohtaa ainakin seuraavien kymmenen kuukauden ajaksi. Samaan aikaan Ukrainan sota uhkaa levitä vähintään ydinonnettomuuden muodossa konkreettisesti myös meille tänne pohjoiseen periferiaan, koronan uusi aalto nostaa päätään ja sen selässä ratsastaa apinarutto, ja ensi- sekä tehohoidossa alipalkatut, työnsä uuvuttamat hoitajat ovat jäämässä lakkoon. Ruoka ja energia kallistuvat sitä tahtia, että Suomessa keskiluokkakin on huolestunut siitä, että millähän rahalla sitä pirtin uunia ja makkaraa siellä uunissa tulevana talvena lämmitetään. Lisäksi meillä on koko valtakunnan mitalta yhteistä rajaa sellaisen valtion kanssa, jota hallitsee todellisuudentajunsa kadottanut, sotahullu diktaattori. Viimeisenkin hymyn poikasen huuliltamme hävittää ilmastonmuutos, joka pahimmillaan tuhoaa maapallolta kaiken elollisen.
Viimeisenkin hymyn poikasen huuliltamme hävittää ilmastonmuutos, joka pahimmillaan tuhoaa maapallolta kaiken elollisen.
Nyt kun Suomen poliisi on ilmoittanut, ettei tanssi tahi laulu ole rikos, eikä iloitseminen johda rikostutkintaan, me suomalaiset emme valitettavasti oikein voi olla ylpeitä itsestämme. Nimittäin sodan, pandemian ja ilmastonmuutoksen aiheuttaman eksistentiaalisen tuskan hoitamisesta on meidän puolestamme viime kädessä vastannut ansiokkaasti tämä henkilö, jonka me nyt yksissä tuumin julkisesti kivitimme kesän päätteeksi ja saimme hänet itku silmässä pyytämään meiltä anteeksi sitä, että hän erehtyi ilakoimaan oikein kameran edessä.
Mikään ei ole niin varmaa kuin se, ettei suomalainen kestä toisen iloa, ei, vaikka olisi itsekin siinä osallisena. Tyhjän naurajat kivitetään porukalla ja heidät paljastaneille kätyreille toivotaan myönnettävän valtiolliset kunniaprenikat ja lähetettävän kutsut linnan juhliin. Koska sellaista on suomalainen, sallittu ilo aidoimmillaan: mahdollisimman kalliiseen kolttuun tai muuten epämukavaan sotisopaan puettu totinen käden puristus televisiokameroiden edessä hikisen jonotuksen päätteeksi kiitoksena siitä, että sitä on tullut oltua maailman onnellisimman kansan malliesimerkkikansalainen.
Tällä palstalla Anu Kolmonen tarkastelee yhteiskuntaa työn ulkopuolella tai muuten sivussa elävien ihmisten näkökulmasta.
