Kategoriat
Artikkelit

Mielenterveys on yhteiskuntapoliittinen kysymys

Sote-keskustelua on vuosikausia vaivannut terveysalan yliote sosiaalialan jäädessä lapsipuolen asemaan.

”Sosiaalihuolto ja sosiaalipalvelut ovat olleet sote-uudistuksissa koko historiansa aikana jämerästi sivuraiteella. Myös hyvinvointialueen rakentaminen uhkaa jatkaa tätä linjaa ja supistua terveyskeskeiseksi uudistamiseksi, jossa puhutaan lähinnä perusterveydenhuollosta, erikoissairaanhoidosta, lääkäreistä ja hoitoon pääsystä”, sanoo sosiaalityön yliopistonlehtori, dosentti Jari Lindh Lapin yliopistosta.

Ne ovat tärkeitä kysymyksiä, yhtä kaikki, mutta Lindhin mukaan yksipuolinen terveydenhuoltokeskeisyys on epäjohdonmukaista, tutkimustenkin valossa.

”Tutkimusten mukaan sosiaaliset tekijät vaikuttavat merkittävästi terveyteen ja sairastavuuteen. Harvoin tulee myös ajatelleeksi, että valtakunnallisesti sosiaalihuollon kokonaisuus työllistää enemmän työvoimaa kuin terveydenhuolto”, Lindh huomauttaa.

Kriittiseen ajatteluun

Pääosan tutkijanurastaan Lindh on ollut kiinnostunut työn muutoksesta ja erityisesti vammaisten tai osatyökykyisten pärjäämisestä siinä sekä siitä, miten sosiaali-, työllisyys- ja kuntoutuspalveluja tulisi kehittää suhteessa työelämän muutokseen. Tällä hetkellä vammaisten työllistymisen haasteet ja heidän asemansa palvelujärjestelmässä ovat Lindhin luupin alla. Lapin yliopiston, Itä-Suomen yliopiston ja Kehitysvammaliiton yhteistyönä on juuri käynnistymässä parivuotinen tutkimushanke liittyen vammaissosiaalityössä käytettävään harkintavaltaan.

Kajaanissa asuva ja itsekin aluevaaleissa vasemmistoliiton ehdokkaana oleva Lindh sanoo aina olleensa kiinnostunut yhteiskunnallisesta epätasa-arvosta, eriarvoisuudesta sekä vallan, tiedon ja poliittisen hallinnan välisistä suhteista.

”Siksi kai lähdin aikoinaan opiskelemaan sosiaalipolitiikkaa, sosiologiaa ja sosiaalityötä. Olen opintojen ja työn myötä omaksunut kriittisen yhteiskuntateoreettisen ajattelun ja aina pitänyt itsestään selvänä, että yhteiskuntapolitiikan keskeisenä tavoitteena ja ideana on pyrkimys tasa-arvoon, yhdenvertaisuuteen ja heikoimmassa asemassa olevien ihmisten tukemiseen. Vasemmistolaisuudessa nämä kaikki ovat myös keskeisiä arvoja”, hän sanoo.

Mainos alkaa
Mainos loppuu

Korona korostaa hyvinvointityön tarvetta

Mielenterveysongelmat ja erityisesti masennus vievät yhä enemmän suomalaisia työkyvyttömyyteen. Lindhin mukaan on kyseessä vakava yhteiskunnallinen kysymys, johon vaikuttavat monet tekijät.

”Siihen liittyy niin sosioekonomiset tekijät kuin esimerkiksi digitalisaatio ja työelämän, sosiaalisen median haasteet, kulttuuriset suorituspaineet, ilmastonmuutos ja elämän yksilöllistyminen, jotka haastavat ihmisten jaksamista. Mielenterveyden sairaudet ovat nousseet yleisimmäksi syyksi, miksi ihmiset joutuvat jäämään työkyvyttömyyseläkkeelle. Erityisesti masennus ja nuorten mielenterveysperusteiset eläkkeelle siirtymiset ovat lisääntyneet viime vuosina.”

”Erityisesti masennus ja nuorten mielenterveysperusteiset eläkkeelle siirtymiset ovat lisääntyneet viime vuosina.”

Tähän pitäisi pystyä puuttumaan tehokkaammin, sanoo Lindh. Tarvittavia työkaluja olisivat monentasoiset ja monitoimijaiset ratkaisut, jotka tulisi ottaa hyvinvointialueille strategisen suunnittelun, kehittämisen ja resursoinnin kohteeksi.

”Esimerkiksi terapiatakuu on hyvä avaus, jota ollaan jo käynnistelemässä muutamilla paikkakunnilla, mutta ei suinkaan yksistään riittävä. Hyvinvointialueilla tulee suunnata resursseja laaja-alaiseen hyvinvointityöhön, erityisesti nuorten mielenterveysongelmien ennaltaehkäisyyn ja kuntoutukseen. Näin koronapandemian aikana hyvinvointityön tarve ja merkitys korostuu entisestään.”

Hän nostaa esimerkiksi Kajaanin Vasemmiston tekemät aloitteet mielen hyvinvoinnin alueellisesta ohjelmasta, jolle on nyt tarvetta ehkä enemmän kuin koskaan. Lindh sanoo olevan tärkeää, että siinä huomioidaan myös mielenterveyskuntoutujien työhön paluun ja työllistymisen erityistarpeet.

Ja mitä tulee perustettuihin hyvinvointialueisiin, niissä tulisi Lindhin mukaan entistä vahvemmin panostaa mielenterveyden, työkyvyn ja hyvinvointipalvelujen strategiseen kehittämiseen ja johtamiseen.

”Tarvitaan sosiaali- ja terveydenhuollon, järjestöjen, työpaikkojen ja työllisyyspalveluiden uudenlaista, koordinoitua yhteistyötä sekä uusia ajattelu- ja toimintatapoja.”

Kategoriat
Näkökulmat

Mielekästä elämää

Iloitkaa ja riemuitkaa, että edes muutamilla on hyvin jo! Tämä kirjailija Eeva Kilven hätähuutoa muistuttava parahdus kimpoaa mieleen, kun katsoo tilastoja suomalaisesta elämänmenosta. Viime vuosikymmeninä eri ihmisten erot elinajanodotteesta ovat kasvaneet. Erityisen merkittävää on ollut tuloluokkien välisten erojen kasvu. Sosiaalinen ja taloudellinen asema määrittelee entistä selvemmin elämänkulkua. Luokkayhteiskunta tekee paluuta rahan kieltä puhuen. Ehkä tästä jossain iloitaankin?

Näyttää siltä, että tahdon ja uskalluksen puutetta on, vaikka hyvinvointipuutoksien korjaamisesta hyötyisivät kaikki.

Eri tutkimuksiin perustuen suomalaisten terveyseroja on ryhmitelty. Terveyserojen taustalla on havaittu olevan aineellisiin olosuhteisiin ja elinoloihin liittyviä tekijöitä. Näitä ovat mm. lapsuuden ja aikuisuuden taloudelliset olot, työolot, toimeentulo sekä asumiseen ja ympäristöön liittyvät seikat. Tutkimustuloksissa em. asioiden vaikutus näkyy henkiseen hyvinvointiin, taloudelliseen asemaan ja elintapoihin liittyvissä tekijöissä niin yksilö- kuin ryhmätasolla. Tätä kautta nämä asiat vaikuttavat myös ihmisten asenteisiin ja suhtautumistapaan kanssaihmisiin. Sosiaalisten etäisyyksien kasvu on ollut huomattavaa. Rikkain väestönosa on tainnut jo syrjäytyä muista omaan Westendiinsä. 

Mielenterveyden keskusliitto on julkaissut vuodesta 2005 alkaen Mielenterveysbarometria. Se ilmestyy joka toinen vuosi. Barometri on selvitys mielenterveysongelmiin liittyvistä asenteista ja leimautumisesta sekä hoidon ja palvelujen tilasta. Lisäksi eri barometreissa on vaihtelevia erikoisteemoja. Barometrin vastaajina ovat mielenterveysongelmia itse kokeneet ihmiset, mielenterveysalan ammattilaiset sekä väestö.

Asumiseen ja ympäristöön liittyvää asenneilmaston muutosta on barometrissa mitattu vakioidusti joka kerta. Vuoden 2021 barometrissa kysymykseen ”En haluaisi mielenterveyskuntoutujaa naapuriksi” kaikista vastaajista enää 18 prosenttia on väitteen kanssa samaa mieltä (v. 2005 / 32 prosenttia ja v. 2011 / 28 prosenttia). Vuoden 2021 lukuja tarkemmin katsottaessa nähdään, että miehistä 21 ja naisista 13 prosenttia on väitteen kanssa samaa mieltä. Kun samaa väitettä tarkastellaan tulotason mukaan, asenneilmasto viilenee, mitä korkeampaan tulotasoon mennään. Yli 85 000 euron vuosituloja saavista 24 prosenttia ei haluaisi mielenterveyskuntoutujaa naapurikseen. Kaikkein suopeimpia ollaan alle 20 000 euroa tienaavien joukossa: ainoastaan 12 prosenttia ei haluaisi mielenterveyskuntoutujaa naapurikseen.

Jokainen ihminen tarvitsee tunnetta siitä, että tulee kuulluksi, nähdyksi, kohdatuksi ja ymmärretyksi. Parhaimmillaan tämän kaltaisella osallisuudella on yksilötasolla terveyttä ja hyvinvointia edistäviä vaikutuksia. Kuitenkin elämää eteenpäin vievän mielekkään sosiaalisen roolin löytäminen lähiympäristöstä voi olla mielenterveyskuntoutujalle vaikeaa, mikäli ympäristön asenteet koetaan torjuviksi. Niinpä yhtä suuri haitta kuin mielenterveyteen liittyvä sairaus on, on myös siihen liittyvä sosiaalinen leimautuminen. Koettuun sosiaaliseen häpeään liittyvä hiljaa olo, peittely ja välttely on kantajalleen raskas taakka. Tästä syystä tarvittaisiin huomattavasti enemmän vapaaehtoisia vaikuttajia kaikille yhteiskunnan tasoille ja foorumeille. Hyvänä apuna tässä työssä ovat viime aikoina olleet mm. taiteilijat ja urheilijat nostaessaan mielenterveyteen liittyviä asioita keskusteluun. Mielenterveysasioiden huomioimista päätöksenteon eri vaiheissa tarvitaan selvästi nykyistä enemmän sekä etsivän ja jalkautuvan työn lisäämistä, myös julkisella sektorilla. Tämä on äärimmäisen tärkeää, sillä mielenterveysdiagnoosin saanut mies elää Suomessa keskimäärin 20 vuotta ja nainen 10 vuotta lyhemmän elämän kuin muu väestö.

Sosiaalisen stigman tuottama jähmettyminen voi siis johtaa sekä yksilön että yhteiskunnan kannalta huomattavasti hankalampiin, peruuttamattomiin ja kalliimpiin seurauksiin myöhemmin. Iloitaan ja riemuitaan vasta, kun stigmat on normalisoitu.

Mielenterveysasioiden huomioimista päätöksenteon eri vaiheissa tarvitaan selvästi nykyistä enemmän.

Kirjoittaja on sairaanhoitaja (YAMK), joka työskentelee tällä hetkellä Kuopion kaupungin palveluksessa. Hän on toiminut joensuulaisen Soroppi ry:n toiminnanjohtajana vuosina 1998–2020 sekä Joensuun kaupunginvaltuutettuna (vas) vuosina 2001–2020.

Kolumni on julkaistu Kansan Tahdon numerossa 8/2021.

Kategoriat
Lukijoilta

Ei anneta sijaa yksinäisyydelle

Yli puolet 16–20-vuotiasta nuorista tuntee olonsa ainakin joskus yksinäiseksi. Noin joka neljäs työelämän ulkopuolella oleva työikäinen kokee olevansa yksinäinen melko usein tai jatkuvasti. Noin joka kolmas yli 65-vuotias tuntee itsensä ajoittain yksinäiseksi. Tässä vain muutamia poimintoja siitä, kuinka suomalaiset kokevat ja potevat yksinäisyyttä. Erityisesti näin joulun aikaan yksinäisyys konkretisoituu liian monen ihmisen arjessa. Yksinäisyys onkin ongelma, joka lävistää koko suomalaisen yhteiskunnan jättäen siihen vääjäämättä oman jälkensä. Kaikista karmeimman jäljen se jättää kuitenkin yksinäiseen ihmiseen ja hänen elämäänsä.

Meillä jokaisella on tarve tulla kohdatuksi juuri sellaisena kuin olemme. Meillä jokaisella on halu tulla huomatuksi ja arvostetuksi, ymmärretyksi ja rakastetuksi. Jos ympäriltä puuttuvat toiset ihmiset, eivät nämä luonnolliset tarpeet millään täyty. Ja se jos mikä jättää jäljen. Puhumme paljon esimerkiksi syrjäytymisestä, mielenterveysongelmien yleistymisestä ja päihteiden käytön lisääntymisestä, mutta kuinka usein puhummekaan näiden ilmiöiden juurisyistä?

Ei ole oikeastaan ihme, että näin moni meistä syrjäytyy tai on yksinäinen.

Tässä ajassa, jossa keskitymme hyvinvoinnin kasvattamisen sijaan hyvinvoinnista leikkaamiseen ja kurjistamiseen, ei ole oikeastaan ihme, että näin moni meistä syrjäytyy tai on yksinäinen. Kuinka paljon yhteiskunnassa on enää jäljellä paikkoja kohtaamisille ja ihmisenä olemiselle toinen toisillemme? Ei niitä paikkoja liikaa ole. Liikaa ei ole myöskään jäljellä ihmisiä, joilla on aikaa ja mahdollisuuksia olla ihan vain ihminen toiselle ihmiselle. Pahimmillaan yksinäinen ihminen ajautuu hakemaan ymmärrystä ja hyväksytyksi tulemisen tunnetta hänelle haitallisista ympäristöstä, kuten esimerkiksi päihde- ja rikollisporukoista. Tätähän me emme kenellekään toivo.

Yksinäisyyttä ei poisteta sormia napsauttamalla, eikä liiemmin sysäämällä vastuuta siitä jollekin yksittäiselle toimijalle. Jos siihen olisi helppoja ratkaisuja, ne olisi varmasti jo tehty. Meidän on uskallettava tarttua härkää sarvista ja myönnettävä se, että tarvitsemme yhteiskunnan eri sektoreiden läpi leikkaavan kansallisen ohjelman yksinäisyyden torjuntaan.

Ohjelman keskiössä tulee olla riittävien resurssien turvaaminen valtion toimesta koulutuksen saralle, erityisesti peruskouluun, sekä satsaaminen terveydenhuollon ennaltaehkäiseviin palveluihin kaikkia ikäryhmiä ajatellen. Konkreettisia tekoja voisivat olla esimerkiksi jalkauttaa nuorisotyö tai psykiatriset sairaanhoitajat osaksi koulutyön arkea ja taata riittävät resurssit kotihoitoon, jotta aikaa jäisi olla myös ihminen ihmiselle.

 

Miikka Kortelainen
Kajaani