Kalajoen työväenjärjestöjen vuonna 2006 pystyttämään vakaumuksensa puolesta menehtyneiden ja mielipiteittensä takia vainottujen muistopaateen kaiverretut sisällissodan aikana ja sen seurauksena menehtyneiden punaisten nimet julkistetaan lauantaina 8. 12. Julkistamistilaisuus alkaa kello 12 Kalajoen kirkon kirkkopihalla, ja sen jälkeen järjestetään kahvi- ja juhlatilaisuus viereisellä seurakuntatalolla.

Paateen tulevat kahdeksan kalajokisen nimet: sekatyömies Heikki Forss (s. 1885), työmies Antti Oskar Antinpoika Jutila (s. 1886), kansanedustaja, toimittaja J.A. eli Jukka (Johan Aleksander Stinanpoika, oik. Kristiinanpoika) Lankila (s. 1881), sahatyömies Iisakki Levula (s. 1872), sekatyömies Kaarlo Kustaa Lindholm (s. 1888), työmies Artturi Nieminen (s. 1899), työmies Onni Odert Orasmaa (s. 1895) ja renki Teodor Anshelm Otonpoika Suonperä (s. 1897). Heistä ainoastaan yhden hautapaikka on tunnettu.

Heistä ainoastaan yhden hautapaikka on tunnettu.

Kalajoen työväenliikkeen alkuaikojen merkkimiestä, huutolaista, merimiestä ja maalaria, Jukka Lankilaa, myöhemmin toimittajaa ja kansanedustajaa, lukuun ottamatta muut kalajokiset punaiset menehtyivät vuonna 1918; Forss, 33, ammuttiin Hennalan vankileirillä, Jutila, 31, teloitettiin tutkimatta Raahessa Ruotsista palautettuna, Levula, 45, kuoli vankileirillä Kokkolassa, Lindholm, 30, kuoli sairauteen Hämeenlinnan vankileirillä, Nieminen, 18, kaatui taistelussa Kuusassa (Muolaa), Orasmaa, 22, “mestattiin” eli ammuttiin valkokaartiin oton yhteydessä ja Suonperä, 21, kuoli Länkipohjan taistelussa saamiinsa vammoihin, siis Längelmäellä.

Maalari, sittemmin maalarimestari, Kansan Tahdon vakituinen avustaja ja Vapaus-lehden toimittaja Varkaudessa ja Mikkelissä (1914–18) Jukka Lankila vangittiin toukokuussa 1918 hänen toimittuaan punaisten hallituksen, kansanvaltuuskunnan ja punakaartin palkkaamana puhujana rintamilla. Hän sai kuolemantuomion, joka muutettiin elinkautiseksi. Lankila kuoli influenssaan Sörnäisten kuritushuoneessa 15.4. 1919 vain 38-vuotiaana.

Raahessa siunattiin 100 vuotta sitten kuolleet punavangit

Raahessa paljastettiin vappuna kaksi sisällissodan muistomerkkiä, toinen entisellä vankileirillä ja toinen leirillä kuolleiden hautamuistomerkillä. Porvari- ja kauppakoulun seinässä muistutetaan nyt koululla huhtikuusta elokuuhun 1918 sijainneesta vankileiristä ja sillä kuolleista punavangeista. Kuolleiden nimet puolestaan lisättiin Haaralan hautausmaalla sijaitsevan hautamuistomerkin yhteyteen.

Raahen vankileirillä kuolleiden omaisia kävi vappuna laskemalla kukkia sukulaisensa nimen viereen. (Kuva: Niko Peltokangas)

Kansanedustaja Katja Hänninen (vas) puhui vankileirin muistolaatan julkistustilaisuudessa. Hän halusi muistuttaa kuulijoita siitä, ettei köyhä kansa ole saanut mitään ilman uhrauksia, työtä ja uskoa parempaan huomiseen.

– Me kunnioitamme heidän muistoaan, jotka ovat aatteensa ja vakaumuksen puolesta kuolleet. Ajatuksemme ja sydämemme ovat myös heidän luonaan, jotka ovat sukupolvien ajan kantaneet kansalaissodan tapahtumien tuskaa sisällään.

Pelko, viha, epätoivo ja ahdistus olivat todennäköisesti sotaan joutuneiden päällimmäiset tunteet.

Yhteiskunta on muuttunut sadassa vuodessa radikaalisti, Hänninen totesi. Vuonna 1918 suurin osa kansasta eli köyhyydessä ilman mahdollisuuksia parantaa elinolosuhteitaan. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeuskaan ei tuonut välittömästi parannuksia heikompiosaisten elämään.

– Pelko, viha, epätoivo ja ahdistus olivat todennäköisesti sotaan joutuneiden päällimmäiset tunteet ja ne myös ohjasivat ihmisten toimintaa.

Raahen Laulutoverit esiintyi vapun tilaisuuksissa Pauli Ylitalon johdolla. (Kuva: Niko Peltokangas)

Vankileireillä kuoli kuitenkin enemmän suomalaisia kuin sodassa. Tautien, kidutuksen ja murhien lisäksi vankeja kuoli nälkään, sillä omaisia kiellettiin tuomasta vangeille ruokaa. Raahen vankileirillä oli viiden kuukauden aikana enimmillään lähes 800 vankia, joista 142 kuoli ennen siirtoa Tammisaareen. Kuolleisuus leirillä oli maan korkeimpia.

Kuolleisuus leirillä oli maan korkeimpia.

Haaralan hautausmaalla vuonna 1951 pystytyn muistomerkin yhteydessä paljastettiin kaksiosainen muistolaatta, johon on kaiverrettu joukkohautaan haudattujen vankien nimet. Nimilistassa on eritelty myös kuusi aseistakieltäytymisen vuoksi teloitettua pyhäjokista vainajaa. Nimet luettiin tiistaina ääneen tilaisuudessa, jossa piispa Samuel Salmi muistosiunasi vainajat.

Siunaustilaisuuden avaukseksi puhunut Raahen terästehtaan ammattiosaston puheenjohtaja Sami Nyman kiitti piispaa muistomerkkihankkeen suojelemisesta. Hän osoitti kiitokset erikseen myös Lauri Maaralalle varainhankinnan hoitamisesta sekä Viljo Lehmuskedolle, jonka historiantutkimus tuki hankkeen etenemistä.

– Emme muista tovereitamme vihan ja koston vuoksi, vaan rauhan vuoksi, Nyman totesi.

Sadan vuoden aikana kuva sisällissodasta on muuttunut, tasapainottunut ja auttanut ymmärtämään sodan osapuolten motiiveja, sanoi pitkän linjan vasemmistopoliitikko Kalevi Kivistö vappupuheessaan Raahessa tiistaina. Sotaan osallistuneiden ja siitä kärsineiden ihmisarvon tunnustaminen ja kunnian palauttaminen ovat Kivistön mukaan mahdollistaneet myös kansallisen sovinnon rakentamisen.

– Emme voi enää leirille suljettujen kärsimyksiä lievittää, mutta voimme parhaimmalla tavalla kunnioittaa heidän muistoaan toteuttamalla niitä kansanvallan ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden arvoja, joiden puolesta he toimivat.

Tänä vuonna työväen vappujuhlaa vietettiin Härkätorin sijaan Raahesalissa. Tapahtumien erityisenä teemana oli Raahessa vuonna 1918 toimineen vankileirin uhrien muistaminen. Porvari- ja kauppakoululla sijainneella leirillä kuoli 142 vankia.

Kivistö kuvaili tieteen ja taiteen murtaneen vähitellen sisällissodasta rakennettuja myyttejä. Tapahtumia punaisten näkökulmasta kuvasivat F.E. Sillanpää, Lauri Viita sekä tietysti Väinö Linna.

– Yhden vaikuttavimmista uusista teoksista kirjoitti täälläkin hyvin tunnettu Heidi Köngäs, jonka Sandra-teos on koskettava tarina pohjoishämäläisen perheen kohtalosta.

Tieteen puolelta Kivistö mainitsi punaista ja valkoista terroria sekä vankileirien oloja 1960-luvulla tutkineen Jaakko Paavolaisen. Sittemmin vuosituhannen vaihteessa on tehty sotasurmaprojekti, jossa kuva sodan uhreista on tarkentunut entisestään.

Myyteillä Kivistö tarkoitti ajatusta vapaussodasta, jossa venäläiset joukot ajettiin vastaitsenäistyneestä maasta.

Myyteillä Kivistö tarkoitti ajatusta vapaussodasta, jossa venäläiset joukot ajettiin vastaitsenäistyneestä maasta.

Kivistö viittasi professori Heikki Ylikankaan käsitykseen, jonka mukaan valtaosa venäläisistä sotilaista pysytteli sodan ulkopuolella ja sotaan osallistuneetkin auttoivat enemmän valkoisia kuin punaisia. Vapaussotaa venäläisiä vastaan ei tarvinnut käydä, mutta valkoisten voiton varmistivat ulkomaiset joukot, sillä Saksassa koulutettujen jääkärien lisäksi sotaan osallistui heidän puolellaan yli 10 000 saksalaista sotilasta.

Sota oli sisällissota, Kivistö sanoi. Siinä taisteltiin siitä, miten yhteiskunnalliset olot itsenäisessä Suomessa järjestetään. Kumpikin osapuoli halusi tutkijoiden mukaan Suomen vapautta yhtä palavasti. Itsenäisyys ei kuitenkaan ollut itsestäänselvyys, sillä saksalaiset joukot jäivät maahan vahtimaan eduskunnan päätöksentekoa. Vasta Saksan romahdus ensimmäisessä maailmansodassa pelasti Suomen joutumasta sen protektoraatiksi, ”suojelukseen”.

Taustalla oli vasemmistoenemmistöisen ja korkeimman vallan käyttäjäksi julistautuneen eduskunnan hajottaminen.

Toinen myytti liittyy laittomana pidettyyn kapinaan. Kivistö muistutti, että taustalla oli vasemmistoenemmistöisen ja korkeimman vallan käyttäjäksi julistautuneen eduskunnan hajottaminen, mitä sosialistit pitivät laittomana.

– Tapahtumasarja horjutti vakavasti käsitystä, jonka mukaan uudistuksia voitaisiin toteuttaa eduskunnan kautta.

Tammikuun 27. päivänä 1918 Suomen nuori tasavalta repesi kahtia. Köyhä väki oli kyllästynyt nälkään, valtansa vähäisyyteen ja rikkaiden ylenkatseeseen. Helsingin punakaarti valtasi porvarillisen senaatin, poliisilaitoksen ja rautatieaseman. Hallitusvalta siirtyi punaisten kansanvaltuuskunnalle ja eduskunnan tehtäviä alkoi hoitaa Työväen pääneuvosto. Senaatti pakeni Vaasaan, valkoisten pääkaupunkiin, jossa suojeluskunnat jo riisuivat aseista venäläisiä varuskuntia.

Punakapina ei tullut Suomen herroille yllätyksenä. Jo 12. tammikuuta senaatti oli nostanut sotavoimien johtoon Mannerheimin, joka alkoi koota suojeluskunnista maan virallista armeijaa. Sellaista ei ennestään ollut, vaan järjestystä valvoivat erilaiset kaartit, myös työväenyhdistysten valitsemat järjestysmiehet. Senaatti nimesi suojeluskunnat hallituksen joukoiksi 25.1. Punaiset vastasivat kaksi päivää myöhemmin valtaamalla senaatin Smolnan.

Kansan kahtiajako syveni vuosikymmeniksi, kun Valkoinen Suomi piteli ohjaksista.

Helsingistä työväen vallankumous levisi nopeasti Turkuun, Kotkaan, Tampereelle, Hämeenlinnaan ja Viipuriin. Ratkaisevat taistelut käytiin maaliskuussa. Pohjois-Suomessa aseellisia yhteenottoja tapahtui helmikuussa Oulussa, Tervolassa ja Torniossa. Punaisten häviöön päättynyt sota jatkui suunnattomina kärsimyksinä vankileireillä. Kansan kahtiajako syveni vuosikymmeniksi, kun Valkoinen Suomi piteli ohjaksista.

Vain neljä kuukautta kestänyt Suomen sisällissota vaati noin 38 000 kuolonuhria, joista kolme neljäsosaa oli punaisia. Suomalainen tragedia liittyi koko Eurooppaa järkyttäneeseen ensimmäiseen maailmansotaan, jonka melskeissä kaatui Venäjän tsaarikin ja Suomi itsenäistyi.

Kansalais- tai sisällissodasta oli Suomessa pitkään vain yksi virallinen kertomus, voittajien kertomus vapaussodasta.

Kansalais- tai sisällissodasta oli Suomessa pitkään vain yksi virallinen kertomus, voittajien kertomus vapaussodasta. Vasta toisen maailmansodan jälkeen kirjailijat ja tutkijat, sellaiset kuin Yrjö Kallinen, Väinö Linna, Jaakko Paavilainen ja 1990-luvulla professori Heikki Ylikangas toivat laajempaan tietoisuuteen myös kolikon toisen puolen, punaisten näkemykset ja kokemukset. Ylikankaan Sotasurmat-projekti lopulta osoitti sodan koko todellisuuden surmansa saaneiden luetteloineen.

 

Lue lisää vuoden 1918 tapahtumista Kansan Tahdon 9.2. ilmestyvästä numerosta!

Tuli katsottua telkkarista Täällä Pohjantähden alla. Se kertoo suomalaisuudesta paljon. Kertoo myös paljon eriarvoisuudesta, joka on meille käsittämätöntä.

Vuonna 1918 tehtaan työläinen ja torppari eivät voineet haaveillakaan neuvoloista, lapsilisistä tai peruskoulusta. Käsillä oli köyhyyttä, nälkääkin. Sitten tuli tilanne, jossa avautui mahdollisuus ottaa valta omiin käsiin. Erityisen huonostihan siinä kävi.

Viha ja verenvuodatus on aina murhenäytelmä.

Oikeus – tai pikemminkin vääryys – seurasi voittajan miekkaa. Kymmeniätuhansia kapinaan nousseita tapettiin, pikkulapsista lähtien. Tehtiin niitä vääryyksiä ja rikoksia punaistenkin puolelta. Eikä sisällissotaan kannata liittää ikinä romanttisia mielikuvia. Viha ja verenvuodatus on aina murhenäytelmä.

Tästä kaikesta tulee kuluneeksi sata vuotta. Tuona aikana poliittinen vasemmisto on saanut aikaan Suomeen ne Koskelan Akselille käsittämättömät asiat, kun allekirjoittaneenkin perheeseen tulee kuukausittain lapsilisä ja kolmevuotias Väinö-poika saa maailman parasta terveydenhoitoa, jonka ansiosta hän voi hyvin nähdä vuoden 2118. Tosin sote-uudistuksessa suriseville pörriäisille tärkeintä ei ole kansanterveys vaan voitontavoittelu. Osakeyhtiölaki on yksiselitteinen.

Ei aseeseen tartuttu kevytmielisesti. Siihen tartuttiin äärimmäisessä ahdingossa, kun haluttiin parempaa elämää itselle ja lapsille. Oliko se järkevää?

Suomi100 – vuoden teema oli Yhdessä. Nyt olisi myös syytä miettiä, miksi Suomen Punainen kaarti laitettiin liikekannalle 27.1.1918 klo 23. Ei aseeseen tartuttu kevytmielisesti. Siihen tartuttiin äärimmäisessä ahdingossa, kun haluttiin parempaa elämää itselle ja lapsille. Oliko se järkevää? En tiedä. Sisällissota ei syntynyt kuitenkaan siksi, että punaiset ja valkoiset olisivat olleet vain eri mieltä asioista. Se syntyi epäoikeudenmukaisuudesta.

Suomessa käydään presidentinvaalien ensimmäinen kierros 28.1.2018 äänestyksen alkaessa klo 9. Kapinan alusta siihen on kulunut sata vuotta ja kymmenen tuntia. Nyt olisi oikea aika puhua juuri epäoikeudenmukaisuudesta. Suomessakin. Vaikka elintaso on noussut huikeasti sadan vuoden aikana, on myös maassamme leipäjonoja, lapsiköyhyyttä ja syviä mielenterveys- ja päihdeongelmia. Onko päivä tehnyt kierroksensa täällä? Hyvä kysymys. Mutta suurimmalle osalle maailman ihmisiä köyhyys on raaka fakta kuin Pentinkulman torppareille. He ovat samassa tilanteessa kuin vuonna 1918 kehitysmaa Suomessa asunut köyhälistö.

Mutta suurimmalle osalle maailman ihmisiä köyhyys on raaka fakta kuin Pentinkulman torppareille.

Presidentti johtaa ulkopolitiikkaa. Sen takia varsinkin presidentinvaaleissa olisi puhuttava ennen kaikkea aikamme suurimmasta globaalista turvallisuusuhasta, jonka aiheuttaa eriarvoisuus kaikkialla maailmassa. Jollei sen kitkemistä ei aseteta myös kaiken politiikan lähtökohdaksi, hukka meidät perii. Yhdessä.

Mutta toivoa on. Alma Koskelakin jaksoi uskoa tulevaisuuteen, vaikka menetti kaksi poikaansa sorakuopan reunalle ammuttuna sisällissodassa ja kolme pojanpoikaansa talvi- ja jatkosotien taisteluissa. Ei tullut niin pitkää yötä, ettei aamu koittaisi.