Ensin koronakriisi oli ulkomaanuutisten aihe Kiinasta, sitten se pikkuhiljaa valtasi mielemme Euroopan lomakohde kerrallaan. Lopullisen virustartunnan saatuaan uutiset eivät ole kertoneet enää mistään ilman, että se liittyisi pandemian terveydellisiin, sosiaalisiin, ekologisiin tai taloudellisiin vaikutuksiin.

Samoin kävi sosiaalisessa mediassa. Siinä missä aiemmin jaettiin meemejä, käytiin kulttuurisotia, jaettiin uutisia ja heiteltiin haasteita, nyt niiden tilalla on koronameemejä, koronakulttuurisotia ja koronauutisia. Haasteet liittyvät koronaan käänteisesti: nyt niillä täytetään someseiniä viruksen kaikentäyttävän olemuksen vastapainona.

Historian tallentamisen hengessä yritin koota yhteen, mitä viruspandemia on tehnyt tutuimmille sosiaalisen median palveluille. Jos koonnin ote onkin kevyt, aihe on vakava eikä kenenkään pidä arvottaa toisten selviytymiskeinoja poikkeusoloissa.

***

Facebook on suuren yleisön ”perussome”, jonka ilmiöt näkyvät myös muissa palveluissa. Juuri Facebook on kokenut pahimman haasteinvaasion. Erilaiset laskutehtävät, listat ja vahvan naisen ylistykset kiertävät ympäri seiniä, jotta olisi muuta ajateltavaa kuin virus ja sen aiheuttamat rajoitustoimet.

Kun aikaa on ja elinpiiri pienenee, moni käyttää työ- ja harrastusporukan kahvipöytäpuheenvuoronsa kaikkien kuullen somessa. Kahden pennin yhteiskunta- ja media-analyysit lisääntyvät. Pidetään koronapäiväkirjoja. Etätöiden, etäkoulun ja itse-eristyksen puristuksissa kamerat kääntyvät entistä useammin itseen.

***

Twitter on Twitter, vaikka koronassa paistaisi. Sielläkin lähes kaikki liittyy niin paljon pandemiaan, että #korona-aihetunnisteesta on tullut turha tviitinlisä. Mutta perusmeininki on entisellään: jos keskustelu jossain jakaantuu leireihin ja kärjistyy, niin Twitterissä.

”Mikroblogiksikin” kutsutun palvelun siunaus ja kirous on 280 merkin rajoitus. Siinä missä kaiken maailman ”asiantuntemuksen” lukeminen tuntuu ajoittain raskaalta, omien ”oivallusten” muotoilu tviitin mittaan pitää aivot jonkinlaisessa vireessä.

***

Eniten iloa irtoaa Instagramista. Ehkä visuaalinen ilmaisu vaatii hieman enemmän panostamista, sillä kuvavirta näyttää maailman tekstiä kiinnostavampana. Kiertoviestit ovat samoja kuin Facebookissa, mutta kuvallisina nekin miellyttävät silmää ja piristävät mieltä.

Kepeän sisällön lisäksi ”Instasta” ovat löytyneet syvällisimmät ja samaistuttavimmat koronatunteiden vuodatukset. Äkkiseltään kuva-albumilta näyttävistä somekanavista on tullut milleniaalien eli meidän nyt alle nelikymppisten (kyllä, sitä se sana tarkoittaa) luonteva tunteiden, aktivismin ja yhteisöllisyyden kanava.

(Milleniumin tällä puolella syntynyt Z-sukupolvi on jo muualla, esimerkiksi TikTokissa, jota me varhaismilleniaalit vasta haparoimme käyttöön.)

***

Hieman yllättäen omaa kiinnostavuuttaan korona-ajan someselailussa nostaa työelämän verkostoitumispalvelu LinkedIn. Häpeämättömästä itsekehusta ja keittiöpsykologisista itsestäänselvyyksistä tunnettu ”Linkkari” näyttää kriisistä puolen, jota ei helposti muualla näe. Siellä myös lomauttajat surevat lomautuksia, yrittäjät ihmettelevät alta karannutta bisnestä ja yksi jos toinenkin asiantuntija miettii uutta suuntaa työelämälleen.

Jos on pitänyt LinkedIniä tekohymygalleriana, kriisi paljastaa monen tunneilmaisun aidommaksi kuin on kuvitellut. Pandemian puristuksissa on kiva nauttia sopiva annos myös tsemppaavaa ja hopeareunoja etsivää viestittelyä – vaikka näkökulma onkin lähinnä keskiluokkaisessa työssä.

Kolumni on julkaistu Kansan Tahdon numerossa 3/2020.


Lisää tällaista? Tilaa paperinen Kansan Tahto ja saat laadukasta luettavaa yhteiskunnasta ja kulttuurista, ihmisistä ja ilmiöistä säännöllisesti kotiin kannettuna. Samalla tuet luotettavaa, vasemmistolaista ja pohjoista journalismia.

Vuositilauksen hinta on 65 euroa / 8 numeroa. Tarkista mahdollinen ammattiliittosi lehtietu. >> Tilaa tästä!

Kun äärioikeisto tai joku muu ilmastonmuutoksen kieltäjä, naisvihaaja tai mikkokärnä tekee jotain tyhmää, ei tarvitse seurata tekijän omia julkaisuja saadakseen siitä tiedon. Punavihreät ja liberaalit pitävät kyllä huolen, että trollaus leviää koko kansan tietoon. Pöyristyneet nettijaot valtaavat sosiaalisen median ilmatilan ja valuttavat klikkauksia kolumneille ja vihapostauksille.

Moni onkin herännyt vaatimaan niin sanotuilta hyviksiltä tolkkua vihapostausten levittämiseen. ”Älä ruoki trollia” on jo vanha sanonta, joka kehottaa käyttämään aikansa muuhun kuin nettihäirikön kanssa jankkaamiseen. Sen rinnalle on tullut ”keep calm and move on” -ajattelu (pysy rauhallisena ja siirry eteenpäin), jossa ärsyttävä ja pöyristyttävä juttu jätetään omaan arvoonsa.

Tällaisessa tolkuttelussa on kuitenkin ikävä sivumaku. Se maistuu nimittäin samalta kuin ääripäistä puhuvien tolkun ihmisten syytökset, joiden mukaan natsien äänekäs vastustaminen oikeastaan kiihdyttää natsismia. Samassa ajatusmallissa radikaalien ilmastotoimien vaatiminen saa ihmiset vain turhaan ahdistumaan ja jopa kääntymään ilmastonmuutoksen torjumista vastaan.

***

Muiden tunteiden hillinnässä on kyse oireen hoitamisesta sairauden sijaan. Äärioikeistolla ja trollipopulisteilla on kyky ja tilaisuus saada ihmiset reagoimaan ja levittämään mölinäänsä. Pöyristyneet reaktiot ovat nimenomaan reaktioita, vastauksia julkisuutta hallitseville aloitteentekijöille. Tämä on oire siitä, että muut ovat julkisuuden suhteen altavastaajan asemassa.

Tilanteen tekee mielenkiintoiseksi se, että vasemmistolla on pitkästä aikaa vahva parlamentaarinen asema. Oikeisto-oppositiokin on vahva kannatusmittauksissa mutta ennen kaikkea julkisuusilmatilan hallinnassa. Siinä missä hallituspuolueilla riittää varmasti sanottavaa, opposition konservatiiveilla riittää tapoja saada aikaan reaktioita.

Mitä sitten pitäisi tehdä, onkin monimutkaisempi kysymys. Pitäisi tuottaa sellaisia avauksia, jotka jättävät mölinän varjoonsa. Koska pelkoihin vetoaminen on helpompaa kuin toivon tarjoaminen, toivoa luovien avauksia pitää olla jollain tavalla paljon enemmän kuin pelkoa lietsovien. Vähän niin kuin kansanrintamahallituksella on paljon enemmän avustajia kuin porvarihallituksella oli.

***

Itse olen päätynyt siihen, että ihmisten pitää antaa pöyristyä ja näyttää tunteitaan. Li Anderssonin sanoin ”mieluummin näen kuumia tunteita kuin välinpitämättömyyttä”, kun tehdään ihmisten arkeen liittyviä päätöksiä. Vuonna 2018 oppositiojohtajana julkaisemassaan blogikirjoituksessa Andersson myös näkee myös politiikan tavoitteisiin kuuluvan välineiden antamisen tunteiden purkamiseen ja kanavoimiseen.

Tunteet voivat johtaa toimintaan.

Pöyristymisohjeilla ja välinpitämättömyyden vaatimisella on myös elitistinen kaiku. Jos tekee mieli neuvoa muita olemaan välittämättä ilkeästä huutelusta, kannattaa miettiä, miksi se on itselle helppoa. Onko kyse siitä, että on itse turvatussa asemassa, jossa huutelu ei satuta tai tunnu uhkaavalta?

Kun ihmisoikeuksia uhataan, niitä tulee puolustaa – vaikka ja varsinkin, jos ne eivät ole omia ihmisoikeuksia. Silloin ei pidä pelätä edes identiteettipolitiikan vähättelevää leimaa, kuten Minja Koskela esittää uusimpaan Kansan Tahtoon tehdyssä haastattelussa.

***

Kuten todettua, tunteet voivat johtaa toimintaan. Rasismia vastustavaa italialaista sardiiniliikettä tai sen suomalaisserkkua silakkaliikettä tuskin olisi syntynyt ilman pöyristymistä, ärsyyntymistä ja ahdistumista. Onpa liikkeissä jotain arvosteltavaa tai ei, niissä ihmiset voimaantuvat tuottamaan omaa sisältöä ja ottamaan tilaa haltuun.

Jos vihapuheiden levittely tunteiden vallassa ärsyttää, tunteille kannattaa tarjota vaihtoehtoisia kanavia. Onneksi on silakkaliikkeitä.

Kolumni on julkaistu Kansan Tahdon numerossa 1/2020.


Lisää tällaista? Tilaa paperinen Kansan Tahto ja saat laadukasta luettavaa yhteiskunnasta ja kulttuurista, ihmisistä ja ilmiöistä säännöllisesti kotiin kannettuna. Samalla tuet luotettavaa, vasemmistolaista ja pohjoista journalismia.

Vuositilauksen hinta on 65 euroa / 8 numeroa. Tarkista mahdollinen ammattiliittosi lehtietu. >> Tilaa tästä!