Työmarkkinasyksy etenee kohti vuoden vaihdetta myrskyisissä tunnelmissa. Työehtoneuvotteluja käydään usealla toimialalla ja ne jatkuvat ensi vuoden puolelle asti. Ensimmäisenä odotetaan suurten vientiliittojen palkkaratkaisuja.

Paperiliiton ja Metsäteollisuus ry:n väliset työehtosopimusneuvottelut jatkuivat viime viikolla kireissä tunnelmissa. Julkisuuteen tihkuneiden tietojen mukaan työntekijäpuoli on jo varautunut neuvottelujen kariutumiseen ja työtaistelutoimiin.

Suomessa on edetty pitkään nollakorotuslinjalla. Palkat eivät ole nousseet ja työntekijät ovat olleet siis taloustalkoissa mukana jo vuosia. Palkkaneuvottelujen alla on julkaistu laskelmia ostovoiman kehityksestä erilaisten palkkaratkaisujen toteutuessa. Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen mukaan ostovoima saataisiin ensi vuonna kasvuun jo noin prosentin palkankorotuksilla, mutta työnantajapuolelle näyttää kelpaavan pelkkä nolla.

Erityisesti matalapalkka-aloilla tarvitaan palkankorotuksia, jotta perässä laahaava ostovoima saadaan edes jollain tavalla kuntoon. Palvelualojen liitot PAM ja JHL totesivat tänään, että tällä neuvottelukierroksella on huolehdittava erityisesti pienipalkkaisten palkansaajien ostovoiman lisäämisestä.

Työnantajapuoli on ajanut joukkonsa asemiin jo aiemmin tänä vuonna. EK on hylännyt kolmikannan ja ajaa muutoksia työelämään lähinnä julkisuuden kautta. Vyörytys on ollut vahvasti keskitettyä ja koordinoitua. Keskusjärjestösopimuksista on luovuttu, mutta silti nollakorotuslinjan jatkumista näytettäisiin ajavan kautta linjan.

Nollalinjaa perustellaan edelleen virheellisesti kilpailukyvyllä, vaikka samaan aikaan johtajien palkkakehitys on räjähtänyt katosta läpi. Tällaiset perustelut näyttävät hyvin koomisilta, jos tarkastellaan esimerkiksi UPM:n toimitusjohtajan Jussi Pesosen vuosiansioita. Pesonen ansaitsee vuodessa yhtä paljon kuin paperiteollisuuden kaikkien 10 000 työntekijän 1% palkankorotus olisi vuositasolla.

EK:n entinen johtaja Lasse Laatunen kritisoi järjestön uutta linjaa tällä viikolla Demokraatti-lehden haastattelussa.

”Maailma ei ole stabiili tulevaisuudessakaan eivätkä tule olemaan työmarkkinatkaan. Sen vuoksi minun mielestäni kannattaisi pitää keinovalikoimassa myös keskitetyt ratkaisut”, huomautti Laatunen. Hän ei pidä viisaana EK:n sääntöihin kirjattua pykälää, jonka mukaan keskitettyä ratkaisua ei voida jatkossa enää käyttää.

Hyväosaisten mölinään osallistui myös tasavallan presidentti Sauli Niinistö.

Sipilän hallitus on puolestaan ollut työmarkkina-asioissa liikkeellä sammutetuin lyhdyin kiky-härdellin ja lomarahaleikkausten jälkeen. Se on lähinnä toteuttanut kiky-sopimuksen ulkopuolelle jääneitä toimia, joista näkyvin on liittynyt työttömien aseman heikentämiseen. Työttömyysturvaa on karsittu ja työttömiä ollaan ajamassa entistäkin kiemuraisempien byrokraattisten toimenpiteiden kohteeksi.

Työttömiin kohdistunut ajojahti on saanut julkisuudessa valtamedioiden tuen. Harva se päivä kirjoitetaan raflaavia otsikoita järjestelmää hyväksikäyttävistä laiskoista työttömistä ja näin leimataan kaikki työtä vailla olevat itse syyllisiksi omaan ahdinkoonsa. Tähän hyväosaisten mölinään osallistui myös tasavallan presidentti Sauli Niinistö. Kaikkein heikoimmassa asemassa olevia on tietysti helppoa potkia, koska he eivät todennäköisesti edes äänestä vaaleissa.

Tällä viikolla julkaistiin Sipilän hallituksen työmarkkinapolitiikkaa yhteiskuntasopimusneuvotteluineen ja pakkolakeineen käsittelevä teos Luottamuksen loppu?, jonka on kirjoittanut tutkija Matti Hirvola. Hirvolan mukaan hallituksen tavoitteena on ollut alusta asti muuttaa suomalaisten työmarkkinoiden järjestystä pysyvästi työnantajia hyödyttävään suuntaan.

Tehdyt päätökset puoltavat tätä näkemystä. Sivukuluja on siirretty työnantajilta työntekijöiden maksettavaksi. Nollasopimuslinja kompensoituna veronalennuksilla on ollut samaan aikaan suora tulonsiirto valtiolta työnantajille.

Pitkällä tähtäimellä suurin haaste työmarkkinoilla tulee olemaan yhä paheneva polarisaatiokehitys. Korkeasti palkattujen tehtävien ja matalapalkkaduunien erot kärjistyvät entisestään. Tämä näkyy esimerkiksi tässäkin kirjoituksessa jo mainitussa johtajien palkkakehityksessä, joka on karannut täysin lapasesta.

Ongelma liittyy yleisemminkin yhteiskunnalliseen kehitykseen. Enemmistö voi edelleen hyvin, mutta kyydistä putoavien määrä kasvaa koko ajan. Yhteiskuntaamme on jo syntynyt maailmoja, joissa ollaan täysin ulkoradalla. Claes Andersson puhui aikoinaan ”enemmistön diktatuurista”. Tällä tarkoitetaan tilannetta, jossa jotkut pärjäävät hyvin, mutta huonosti pärjäävän kolmanneksen asema heikentyy koko ajan.

Tätä kehitystä vastaan tulee taistella kaikin voimin. Koko porukan mukana pitävä yhteiskunta tarjoaa hyvinvointia ja turvallisuutta meille kaikille. Myös hyväosaisille.

Ei tarvitse olla verbaaliakrobatialtaan mikään Eino Leino pystyäkseen hallitsemaan tiedotusvälineissä käytävää keskustelua. Riittää, että kykenee leikkimielisesti viisastelemaan homoliitoista, maahanmuutosta, kerjäläisistä tai vaikka MM-jääkiekosta.

Seuraamalla aktiivisesti tiedotusvälineitä, syntyykin sellainen vaikutelma, että kaikki ongelmamme liittyisivät jotenkin edellämainittuihin. Mikään näistä aiheista ei ole kuitenkaan keskeinen, kun keskustellaan yhteiskunnan todellisista ongelmista. Siinä keskustelussa hyvinvoinnin ja resurssien epätasainen jakautuminen on keskiössä.

Talouden ei pitäisi koskaan olla itseisarvo. Talous on työkalu, väline jolla rakennetaan hyvinvointia. Sen ei koskaan pitäisi mennä toisinpäin. Hyvinvoinnilla ei koskaan pitäisi rakentaa talouskasvua.

Talouden itseisarvoon on kuitenkin helppo tarttua. Se suorastaan huumaa otteellaan. Ilmiö on verrattavissa siihen, mitä ihmiselle tapahtuu luettuaan Nietzscheä. Pää menee jumiin. Siinä missä nietzscheläinen pyrkii asettamaan itseään tunnetilojen ulkopuolelle, asettaa pula-ajan taloustieteilijä itsensä lukujen asemaan. Hän pyrkii tekemään luvuista mahdollisimman suuria. Hän unohtaa, ettei luvuilla itsessään tee mitään. Numeroista ei rakenneta teitä, niistä ei kasva puita, eikä niitä voi syödä.

Nykyinen tuotannon ja pääoman välinen ristiriita ei ole enää puhtaasti marxilainen. Nykyjärjestelmämme perustuu ajatukseen, että meidän on tehtävä työtä yhteiskunnan pystyssä pitämiseksi. Työstä saamme palkkaa, jolla saamme jotain hyötyä ylläpitämästämme yhteiskunnasta.

Yhteiskuntamme suojakilveksi on rakennettu ilmapiiri, jossa talous on itseisarvo ja työttömyys merkki laiskuudesta.

Kuitenkin suuri osa tämän työn synnyttämästä vauraudesta jakautuu epätasaisesti. Nykyisin tehdään töitä jo ihan konkreettisesti sellaisessa ympäristössä, jossa ei pääse ottamaan mitään hyötyä irti siitä yhteiskunnasta, jota ylläpitää. Esimerkiksi Namibian uraanikaivoksilla työskentelevät lapset eivät pääsääntöisesti pääse nauttimaan luomastaan hyvinvoinnista.

Työn tekeminen itsessään on melko uusi asia ihmiselle. Ennen teollistumisen aikaa ihmiset eivät nykymuodossaan tehneet töitä. Jos mietitään ihmistä lajina, niin nykyiset ihmiset tekevät enemmän töitä kuin koskaan olemassaolonsa aikana. Kuitenkin jos joku nykyisin mukisee työnteosta, häntä voidaan haukkua laiskaksi, vastuuttomaksi ja ahneeksi ja uhkailla työttömyydellä.

Yhteiskuntamme suojakilveksi on rakennettu ilmapiiri, jossa talous on itseisarvo ja työttömyys merkki laiskuudesta. Ongelma ei kuitenkaan ole työttömyys vaan köyhyys. Ongelma on vaurauden kasaantuminen hyvä veli-verkostoille. Pääoman tuotto yrityksille kasvaa nopeammin kuin valtion BKT, mistä seuraa eriarvoisuuden lisääntyminen. Ja valtion vaikutusvallan väheneminen.

Tarkoituksenani ei ole väittää etteikö tasa-arvoinen avioliittolaki, tai maahanmuutto olisi sellaiselle ihmiselle tärkeää, jota se ihan konkreettisesti koskettaa. Tarkoitukseni on nostaa esiin, kuinka ne asiat ovat sen yksilön ulkopuolella merkityksettömiä. Ei ole mitään järkeä syyllistää yksittäistä maahanmuuttajaa, homoa, tai heteroa siitä, että esimerkiksi entinen Suomen Posti maksaa veronsa Caymansaarille.

Onkin järjetöntä, että tällaisessa yhteiskunnassa profiloimme itseämme ja muita, niin voimakkaasti työn kautta. Työstä on tullut meille ainoastaan väline, jonka avulla hankimme tarvittavan määrän resursseja elämiseen. Työtä itsessään ei enää voida nähdä sellaisena, että se ylläpitäisi työntekijän yhteiskuntaa. Niinpä bussikuskinkaan ei pitäisi profiloida itseään ainoastaan bussikuskiksi. Hän saattaa omasta mielestään ennemmin olla vaikka rumpali tai runoilija.

Rakennusteollisuus oli kuntakierroksella Oulussa 25.1.2017. Menin paikalle mielenkiinnosta kuullakseni mitä rakennusalan ammattilaisilla on kerrottavana kuntavaalien alla.

Yrittäjät ja yritysten johtajat puolustelivat, kuinka yksityistäminen tuo tehokkuutta ja säästöjä kunnalle. Paperilla asia saadaan näyttämään tältä, mutta mistä säästö syntyy? Palvelun tuottamiseen tarvitaan henkilöstöä ja laitteita, ja lisäksi palvelun on täytettävä vaaditut laatukriteerit.

Yksityisellä on henkilöstöä johtamassa toimintaa, laskemassa tarjouksia, hoitamassa laskutusta ja monessa muussa tehtävässä. Suuret yritykset tuottavat lisäksi voittoa omistajilleen pörssin kautta, ja tuotot siirretään verotuksellisesti halvempiin maihin. Kunnan omana palveluna verovarat jäävät lähes sataprosenttisesti hyödyttämään lähialueen kehittymistä.

Mietin, mistä tämä väitetty tehokkuus kunnan tuottamaan palveluun voi syntyä. Vaihtoehtoja on muutama. Ensimmäisenä tulee mieleen palvelutason laskeminen, jolloin palveluun sisällytetään vain välttämättömät toiminnot. Lisätyöt myydään tuntihinnalla lisäpalveluna, ja lisätyön hinta on jotain ihan muuta kuin tehdyn palvelusopimuksen tuntihinta.

Toinen säästökohde ovat työntekijät. Työtä ovat tekemässä vuokratyöntekijät, määräaikaisilla tai nollatuntisopimuksilla. Työntekijät eivät uskalla vaatia ammattitaitoa vastaavaa palkkaa työsuhteen katkeamisen pelossa. Yksityinen harvoin uusii määräaikaisen sopimuksen henkilölle, jonka työkyky on rajoittunut syystä tai toisesta. Noudatettavan työehtosopimuksen muuttaminen työnantajalle edullisemmaksi on myös selkeä säästökohde. Näin työntekijöiden palkkaa ja etuja päästään heikentämään.

Yksityinen harvoin uusii määräaikaisen sopimuksen henkilölle, jonka työkyky on rajoittunut syystä tai toisesta.

Henkilöt, joiden työkyky on rajoittunut, siirtyvät siis yhteiskunnan tuen varaan, kunnan ja valtion tuen piiriin odottamaan uutta työpaikkaa tai uudelleenkoulutusta. Kuntatyönantajalla on yleensä mahdollisuus siirtää vajaatyökykyisiä henkilöitä tehtäviin, joista he selviytyvät. Työ on sosiaalinen tapahtuma, joka auttaa ihmistä ymmärtämään oman arvonsa ja estää voimakkaasti syrjäytymistä.

Yksityistämällä saavutettavat säästöt ja tehokkuus näyttävät paperilla hyvältä, mutta julkisesti tuotettu palvelu tulee pitkällä aikavälillä halvemmaksi.

 

Markku Eilola-Jokivirta (vas)
Oulu