Terveisiä täältä Lapin läänistä Yli-Paakkolan Haalintien perimmäisestä mutkasta, missä ikkunatkin ovat metsään päin ja maitokauppaan matkaa viitisentoista kilometriä. Tänään 22.2.2022 on paitsi palindromipäivä, mutta myös vuoden suosituin vihkipäivä. Tänä suurena rakkauden päivänä Venäjän hyökkäys Ukrainaan vaikuttaa väistämättömältä. Eurooppa ja Yhdysvallat aikovat vastata Venäjän hyökkäykseen voimakkaasti. Maailma eli me kaikki ihmiset elämme sodan kynnyksellä. Lukiessasi tätä kolumnia lehdestä, tiedät jo todennäköisesti enemmän.
Eilisiltana Vladimir Putin piti pitkän puheen, jossa hän harmitteli toisen Vladimirin eli Leninin antaneen Ukrainan itsenäistyä vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen, eikä itsenäistä Ukrainaa Putinin mukaan näin ollen käytännössä ole olemassakaan. Samalla perusteella Putin voisi kiistää myös itsenäisen Suomen olemassaolon, koska eduskunta hyväksyi Suomen itsenäisyysjulistuksen 6.12.1917 Leninin johtamien bolshevikkien marraskuussa toteuttaman vallankaappauksen jälkeen. Venäjän bolshevikkihallitus tunnusti Suomen itsenäisyyden samaisen joulukuun lopulla. Vuoden 1918 alussa Suomen tunnustivat myös Saksa, Ranska ja Ruotsi.
Täältä Haalintien perimmäisestä mutkasta katsottuna näyttääkin siltä, että me suomalaiset olemme samassa veneessä ukrainalaisten kanssa ja meidän on syytäkin pelätä, ihan omastakin puolestamme. Täältä katsottuna näyttää ymmärrettävältä, miksi monet suomalaiset ihailivat Leniniä ainakin vielä muutama vuosikymmen sitten, ja miksi täällä Haalintielläkin lipaston päällä komeili pitkään Leninin rintakuva. Leniniähän voisi pitää jopa Suomen itsenäisyyden isänä!
Aika hitokseen ymmärrettävältä alkaa tässä maailmanpoliittisessa tilanteessa näyttää sekin, miksi Amerikkaan töiden perässä lähteneet suomalaiset rakensivat valtamerenkin taakse työväentaloja eli haaleja ja miksi tämänkin pohjoisessa periferiassa sijaitsevan tien nimi on Haalintie; onhan täällä ollut työväentalo. Ja miksi suomalaiset ylipäätään ovat kumartaneet Venäjään päin pelonsekaisen kiitollisuuden vallassa.
Kun tähän soppaan otetaan mukaan koronapandemia ja muistetaan, kuinka maailma vannoi yhtenäisyyden ja avunannon nimiin pandemian alkaessa ja kuinka pian valtiot päätyivät sulkemaan rajansa ja ajamaan ensisijaisesti omaa etuaan ja kuinka ihmiset käpertyivät itseensä ja ryhtyivät perustelemaan oman valinnanvapautensa olevan toisten ihmisten elämää arvokkaampaa, ei ole lainkaan ihmeellistä, että elämme nyt maailmanlaajuisen sodan kynnyksellä. Jokainen tietää, mikä se sota tulisi olemaan nimeltään, eikä sen nimeä ole siksi tarpeen edes mainita.
Jokainen tietää, mikä se sota tulisi olemaan nimeltään, eikä sen nimeä ole siksi tarpeen edes mainita.
Koronapandemia tarjosi kaikessa kauheudessaan ihmiskunnalle mahdollisuuden yhdistyä yhdeksi kansaksi yhtä yhteistä vihollista vastaan. Ihmiskunta ei tarttunut koronapandemian tarjoamaan yhdistymisen mahdollisuuteen, vaan sen sijaan me keskityimme kylvämään vihaa ja epäluuloa toisiamme vastaan. Nyt saamme nauttia kylvämistämme vihan hedelmistä.
Koronapandemian tavoin myös sota ja sen maailmanlaajuiset vaikutukset tulevat eniten vahingoittamaan niitä, joilla ennestään on puutetta kaikesta; rahasta, kodista, perheestä, ystävistä, terveydestä, työstä, toimeentulosta, osaamisesta tai jaksamisesta. Kun vähästä otetaan osa pois, jäljelle ei jää mitään.
Tämä rakkauden ja vihan päivä on syytä painaa muistiin. Tänään 22. helmikuuta 2022 maailma on repeytynyt kahtia niihin, jotka rakastavat, mutta vain itseään ja itsensä kaltaisia, ja niihin, jotka vihaavat, kaikkia paitsi itseään ja itsensä kaltaisia.
Tällä palstalla Anu Kolmonen tarkastelee yhteiskuntaa työn ulkopuolella tai muuten sivussa elävien ihmisten näkökulmasta.
