Heipparallaa, mitä kuuluu yhteiskunnan sisäpuolelle näin työn juhlan kynnyksellä? Tänne ulkopuolelle kuuluu sellaista, että olen joutessani pohtinut suomalaista työkyvyttömyyseläkejärjestelmää ja tullut siihen tulokseen, että sehän on perustavalla tavalla perseestä, anteeksi vulgaari ilmaisu.
Mutta ensin täytyy valaista, kuinka olen päätynyt syrjään tänne yhteiskunnan (lue: työmarkkinoiden) ulkopuolelle. Sehän tapahtui niin, että sairastuin vakavasti. Suomessa kuitenkin kaikki pitkäaikaissairaat kokevat ihmeparantumisen 300:n sairaspäivän jälkeen. Silloin nimittäin Kelalta käy käsky, että sairaan on työttömäksi työnhakijaksi ilmoittauduttava.
Kun työntekijä on ollut sairauslomalla vuoden, myös työnantajalla pääsääntöisesti täyttyy oikeus irtisanoa hänet. Käytännössä siis pitkäaikaissairaat ihmiset päätyvät työttömiksi työnhakijoiksi 300 päivää sairastettuaan ja ryhtyvät hakemaan työkyvyttömyyseläkettä.
Kerättären ja Oivon vuonna 2018 tekemän selvityksen mukaan työttömien työkyvyttömyyseläkehakemuksista hylätään yhdeksän kymmenestä, kun vastaava luku työssäkäyvien kohdalla on joka kolmas. Eläketurvakeskus puolestaan tietää kertoa uusista työkyvyttömyyseläkehakemuksista vuonna 2020 hylätyn 34 prosenttia, mikä on kolme prosenttia enemmän kuin edellisenä vuonna. Hylkäysten osuus on noussut koko 2010-luvun. Naisten hakemuksia hylätään enemmän kuin miesten.
Kun työkyvytön ilmoittautuu pakon edessä työttömäksi työnhakijaksi, hänen täytyy valehdella te-virkailijan tiedustellessa, onko hakija valmis vastaanottamaan työkykyään vastaavaa työtä, että kyllä on. Siinä ei auta mennä kertomaan olevansa työkyvytön ja ihan oikeasti sairas, tai rehellisyys maan perii ja työkyvytön tipahtaa toimeentulotuen varaan, jos nyt sitten siihenkään on oikeutta. (Minulla ei ole, koska lapseni on säästänyt synttärilahjarahansa. Lapsen synttärilahjarahoilla pitää minun syömän ja lääkkeeni ostaman, terkuin Kela.)
Lapsen synttärilahjarahoilla pitää minun syömän ja lääkkeeni ostaman, terkuin Kela.)
Ja kun sitten sattuu käymään niin kuin minulle ja monelle muulle, että Kela seuraa eläkevakuutusyhtiön hylkäävää päätöstä tutkimatta asiaa itse, eikä myönnä kansaneläkettä, ja näin ollen työkyvytön joutuu tilanteeseen, jossa terveyden lisäksi onkin menettämässä myös kotinsa, eikä ole rahaa ruokaan, lääkkeisiin tai elämiseen ylipäätään, mieli saattaa hyvinkin murtua. Tai oikeammin olisi ihme, jos ei murtuisi. Valitettavasti murtunutta mieltä ei paranna se, että sekä eläkevakuutusyhtiö että Kela valitusrumban jälkeen hoksaavatkin olleensa väärässä ja myöntävät työkyvyttömyyseläkkeen jälkikäteen takautuvasti, koska siinä on täytynyt elää pätkä rahattomana ja osattomana. Ja niin on sitten fyysisten sairauksien ja köyhyyden lisäksi vielä mielikin rikki, kiitos työkyvyttömyyseläkeprosessin.
Työkyvyttömyyseläkkeitä myönnetään eniten juurikin masennuksen vuoksi. Keskusteltuani useiden työkyvyttömyyseläkeprosessin syövereissä pyörineiden kanssa, en lainkaan ihmettele. Näitä kokemusasiantuntijoita kuunnellessa mieleen hiipii väkisin ymmärrys siitä, kuinka työkyvyttömyyseläkeprosessi itsessään tuottaa ja ylläpitää masennusta, köyhyyttä, osattomuutta ja syrjäytymistä. Täytyy olla poikkeuksellisen umpiluupäinen, mieleltään vahva tai hiton varakas taistellakseen byrokratian koneistoja vastaan tilanteessa, jossa jo lähtökohtaisesti on heikko, kipeä, pelokas ja väsynyt sairastamisen vuoksi. Väistämättä tilanteessa on myös pettynyt itseensä, koska ei luterilaisen työmoraalin mukaisesti kyennytkään tekemään täyttä työviikkoa känsät kädessä ja perse ruvella vanhuuseläkeikään asti. Senkin pettymyksen hyväksyminen vaatisi tukea, mutta sellaista tukea ei ole tarjolla.
Täytyy olla poikkeuksellisen umpiluupäinen, mieleltään vahva tai hiton varakas taistellakseen byrokratian koneistoja vastaan.
Sen sijaan tukea on tarjolla eläkevakuutusyhtiön hylkäävän päätöksen hyväksymiseen siitä valittamatta. Minulle soitettiin yksityiseltä palveluntuottajalta ja tarjottiin keskusteluapua tilanteessa, jossa olin juuri sisäistänyt tiedon, että jatkossa minun ja lapseni olisi elettävä pyhällä hengellä. Olisin saanut keskustella kaksi kertaa kahden minulle entuudestaan tuntemattoman henkilön kanssa, mahdollisesti etänä, ja tätä varten minun olisi pitänyt toimittaa heille ”kaikki tiedot” itsestäni. He sitten olisivat perustelleet minulle hylkäävän päätöksen niin, että olisin voinut hyväksyä sen. Kumma kyllä, en suostunut aivopestäväksi. Pari kuukautta myöhemmin sain tiedon, että eläkevakuutusyhtiö olikin oikaissut virheellisen päätöksensä jo ennen valitustani, siitä vain ei ilmoitettu minulle aiemmin.
Työkyvyttömyyseläkeprosessin seurauksena masennukseen sairastuttuani käyn nyt terapiassa toista vuotta kaksi kertaa viikossa ja yhteiskunta maksaa lystin. Yhteiskunnan kirstuun olisi säästynyt melko pitkä penni, jos alun perinkin minua olisi kuunneltu ja uskottu ja myönnetty työkyvyttömyyseläke siksi aikaa, että ehdin toipua fyysisistä sairauksistani työkuntoiseksi. Melko monet asiantuntijakonklaavit, virkamiehet ja lääkärit olisivat tosin jääneet ilman palkkaa, että onhan minun työkyvyttömyydelläni ollut toki muiden työllisyyttä voimakkaasti lisäävä vaikutus. Näin ne yhteiskunnan pyörät pyörivät, kun se, jolle on käynyt jotenkin paska mäihä, pullautetaan pois itseään koskevasta päätöksenteosta ja hänen sijaansa kuullaankin monenmoisia Asijantuntijoita.
Olisikohan jo viimein aika ymmärtää, ettei yksilöä koskevia päätöksiä voi tehdä kuulematta häntä itseään ja päinvastoin; yhteiskunnalliset ja rakenteelliset ongelmat eivät ratkea yksilöä vastuuttamalla tai hoitamalla.
Tällä palstalla Anu Kolmonen tarkastelee yhteiskuntaa työn ulkopuolella tai muuten sivussa elävien ihmisten näkökulmasta.
