Markus Korjonen

Uskonnon olemuksesta

Perustuslaissa lukee: “11 §. Jokaisella on uskonnon ja omantunnon vapaus. Uskonnon ja omantunnon vapauteen sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen.” Uskontoelämän asioita linjataan tarkemmin myös vuonna 2003 uusitussa uskonnonvapauslaissa. Tämän lisäksi yksityiskohtaisia tarkennuksia löytyy vielä mm. perusopetuslaista, missä säädetään mm. opetuksen uskonnollisesta tunnustuksettomuudesta.

Kukaan ei varmaankaan tarvi lakeja ohjaamaan sitä mitä kotonaan itsekseen tekee ja päässään ajattelee. Aikuiset ihmiset ovat myös vapaita valikoimaan toimintaympäristöään mukavuusalueidensa mukaisesti ja osallistumaan tai olemaan osallistumatta tilaisuuksiin, joissa harjoitetaan erilaisia palvontamenoja tai muuta uskonnollisesti tunnustuksellista toimintaa. Lain kourissa ovat tiukimmin alaikäiset, joiden arkea raamittavat eri instituutiot, tärkeimpänä koulu. Aikuisena vastaavissa kahleissa ollaan vain armeijassa ja vankilassa. Ehkä tämän vuoksi tavan tallaaja ei tule näitä kysymyksiä aivan päivittäin ajatelleeksi, eikä pidä niitä niin suuressa merkityksessä.

Politiikassa kuitenkin vaaditaan herkkyyttä havaita myös muita, kuin omia välittömiä intressejä. Tässä valossa tuntuu kestämättömältä, että esim. kouluissa ja päiväkodeissa haparoidaan yhä sinänsä hyvän lain toteuttamisen kanssa. Erilaiset käytännöt, joilla lakien kanssa yritetään luovia jakavat lapsia 1. ja 2. luokan kansalaisiin, joista jälkimmäinen joutuu lain suomin oikeuksin väistämään käytävälle tai muuhun eristykseen siksi aikaa, kun muu luokka toteuttaa päiväohjelmaansa uskonnonharjoittamiseen verrattavissa olevan toiminnan osalta. Paitsi että vapaus olla paljastamatta vakaumustaan ei toteudu, altistuu tapauksen oppilas myös kysymyksille ja pahimmassa tapauksessa painostukselle. Valtavirran edustajan on tätä kokemusta ehkä vaikea ymmärtää.

On tietysti lukuisia tapauksia, joissa koulun johto osaa työnsä ja saa luovittua toimivia ja kaikkia osapuolia tyydyttäviä ratkaisuja, mutta yhä kuulee erilaisista painostustoimista, joita eri uskontokuntien edustajat, tai uskonnottomat joutuvat kokemaan. Parhaan turvan erilaiselta mielivallalta antaisi täysin maallinen koulu. Idea ei ole uusi, olihan jo kuuluisassa vuoden 1903 Forssan ohjelmassa tavoite: “Uskonto on julistettava yksityisasiaksi. Kirkko on erotettava valtiosta ja kirkolliset sekä uskonnolliset yhdyskunnat katsottava yksityisiksi yhdistyksiksi, jotka itse järjestävät sisälliset asiansa. Uskonnonopetus on poistettava kouluista”.

Entäpä tällainen ajatusleikki: Jos edelleen halutaan säilyttää eri uskontokuntien oman uskonnon opetus oppilaan oikeutena, pitäisikö esim. dialektisen materialismin pohjalta perustaa maallikoiden oma uskontokunta, jonka oppia koulussa päntättäisiin?


Kommentit