Kuukausittaisten puoluegallupien lisäksi Suomessa tehdään säännöllisesti kyselyitä hallituksen suosiosta. Sanna Marinin (sd) hallitus on nauttinut suursuosiosta jo kahdessa alkuvuodesta julkistetussa kyselyssä.
Helsingin Sanomien gallupissa vain 24 prosenttia vastaajista piti hallituksen suoritusta huonona. Lännen Median kyselyssä 64 prosenttia oli puolestaan tyytyväisiä hallitukseen. Suosio on kaksinkertainen verrattuna Antti Rinteen (sd) johtamaan pätkähallitukseen ja selvästi suurempi kuin Juha Sipilän (kesk) johtama porvarihallitus.
Mediatalojen teettämät kyselyt on noteerattu uutisissa ja lehdet ovat lainanneet toisiaan, mutta hallituspuolueiden kannattajat eivät ole olleet tyytyväisiä. Hallituksen suosion on nähty saavan liian vähän huomiota. Otsikoissa pidetään enemmän hallituksen todellisia ja oletettuja ristiriitoja sekä opposition kritiikkiä.
Mediahuomion määrän voi todentaa tutkimuksella, mutta jo pelkkä epäilys herättää ajatuksia.
***
Yksinkertaisin selitys on tietysti se, että media kannattaa jotain muuta politiikkaa kuin punavihreän kansanrintamahallituksen tekemää. Media ei ole keskusjohtoinen monoliitti, mutta toimitusten johdon oikeistolaisuudesta on löytynyt tutkimusnäyttöäkin. Markkinaehtoistuva maailma, supistuva julkinen sektori ja oikeistolainen ihmiskuva ovat myös olleet niin pitkään poliittista todellisuutta, että niiden kyseenalaistaminen voi tuntua toimituksissa vieraalta, vaikka toimittajat yksilöinä yrittäisivätkin välttää poliittisen kannan ottamista.
Vähintään yhtä olennainen tekijä on kuitenkin viestinnän ja tarinankerronnan yleinen logiikka. Konflikti kiinnostaa, ei sujuva yhteistyö tai kansansuosio.
Suursuosio on epäilyttävää. Se saadaan antamalla äänestäjille lahjoja, joksi Helsingin Sanomien kaupunkitoimituksen pomo nimitti kotihoidon työntekijöiden työtä helpottavia pysäköintioikeuksia. Maailmassa, jossa ”vastuullinen politiikka” tarkoittaa ”kipeitä päätöksiä”, suosituksi tulemisen täytyy tarkoittaa vastuuttomia päätöksiä. Toisaalta diktaattorit ovat suursuosittuja, mikä on syystäkin epäilyttävää.
Vaikka ei pitäisi kansansuosiota epäilyttävänä, on se silti tylsää. Samoilla jäljillä oltiin filosofisen lennokkaassa paneelikeskustelussa, joka järjestettiin maaliskuun alussa vasemmistoliiton 30-vuotisjuhlavuoden alkajaisiksi.
Utopiatutkija Keijo Lakkala sanoi utopiakirjallisuuden olevan niin tylsää, että mitä lyhyempiä kirjat ovat, sitä parempi. Kun kaikki menee vain hyvin, saavutusten ja onnistumisten listaaminen ei ole kovin kiinnostavaa. Kiinnostavampaa on pyrkiminen utopiaan ja sen kuvaaminen, mitä kaikkea matkalla pitää ratkaista.
***
Poliitikot tuntevat vanhan totuuden: jos lehdet eivät kirjoita mitään, työ on ollut todennäköisesti aivan hyvää. Oman hännän nostaminen jää puolueiden ja poliitikkojen tehtäväksi.
Tätä vasemmistoliitto onkin kiitettävästi tehnyt. Sosiaali- ja terveysministeri Aino-Kaisa Pekosta nimitetään puolueen viestinnässä superministeriksi, joka on korottanut perusturvaa ja romuttanut aktiivimallin. ”Alkuvuoden superspurttina” esiteltiin perhevapaauudistus ja maltillisuudesta arvosteltu ilmastotiekartta.
Vassarit eivät peitelleet edes osallisuuttaan eduskuntaan edenneessä kansalaisaloitteessa vesihuollon yksityistämistä vastaan. Aiheellisen itsekehun sivutuotteena puolue saa näkyviin muitakin toimijoitaan kuin supersuosittua puheenjohtajaa.
Kolumni on julkaistu Kansan Tahdon numerossa 2/2020.
Lisää tällaista? Tilaa paperinen Kansan Tahto ja saat laadukasta luettavaa yhteiskunnasta ja kulttuurista, ihmisistä ja ilmiöistä säännöllisesti kotiin kannettuna. Samalla tuet luotettavaa, vasemmistolaista ja pohjoista journalismia.
Vuositilauksen hinta on 65 euroa / 8 numeroa. Tarkista mahdollinen ammattiliittosi lehtietu. >> Tilaa tästä!