Kansan Tahto

70 € / vuosi
Kategoriat
Näkökulmat

Korona-ajan somessa käsitellään tunteita ja yritetään unohtaa

Ensin koronakriisi oli ulkomaanuutisten aihe Kiinasta, sitten se pikkuhiljaa valtasi mielemme Euroopan lomakohde kerrallaan. Lopullisen virustartunnan saatuaan uutiset eivät ole kertoneet enää mistään ilman, että se liittyisi pandemian terveydellisiin, sosiaalisiin, ekologisiin tai taloudellisiin vaikutuksiin.

Samoin kävi sosiaalisessa mediassa. Siinä missä aiemmin jaettiin meemejä, käytiin kulttuurisotia, jaettiin uutisia ja heiteltiin haasteita, nyt niiden tilalla on koronameemejä, koronakulttuurisotia ja koronauutisia. Haasteet liittyvät koronaan käänteisesti: nyt niillä täytetään someseiniä viruksen kaikentäyttävän olemuksen vastapainona.

Historian tallentamisen hengessä yritin koota yhteen, mitä viruspandemia on tehnyt tutuimmille sosiaalisen median palveluille. Jos koonnin ote onkin kevyt, aihe on vakava eikä kenenkään pidä arvottaa toisten selviytymiskeinoja poikkeusoloissa.

***

Facebook on suuren yleisön ”perussome”, jonka ilmiöt näkyvät myös muissa palveluissa. Juuri Facebook on kokenut pahimman haasteinvaasion. Erilaiset laskutehtävät, listat ja vahvan naisen ylistykset kiertävät ympäri seiniä, jotta olisi muuta ajateltavaa kuin virus ja sen aiheuttamat rajoitustoimet.

Kun aikaa on ja elinpiiri pienenee, moni käyttää työ- ja harrastusporukan kahvipöytäpuheenvuoronsa kaikkien kuullen somessa. Kahden pennin yhteiskunta- ja media-analyysit lisääntyvät. Pidetään koronapäiväkirjoja. Etätöiden, etäkoulun ja itse-eristyksen puristuksissa kamerat kääntyvät entistä useammin itseen.

***

Twitter on Twitter, vaikka koronassa paistaisi. Sielläkin lähes kaikki liittyy niin paljon pandemiaan, että #korona-aihetunnisteesta on tullut turha tviitinlisä. Mutta perusmeininki on entisellään: jos keskustelu jossain jakaantuu leireihin ja kärjistyy, niin Twitterissä.

”Mikroblogiksikin” kutsutun palvelun siunaus ja kirous on 280 merkin rajoitus. Siinä missä kaiken maailman ”asiantuntemuksen” lukeminen tuntuu ajoittain raskaalta, omien ”oivallusten” muotoilu tviitin mittaan pitää aivot jonkinlaisessa vireessä.

***

Eniten iloa irtoaa Instagramista. Ehkä visuaalinen ilmaisu vaatii hieman enemmän panostamista, sillä kuvavirta näyttää maailman tekstiä kiinnostavampana. Kiertoviestit ovat samoja kuin Facebookissa, mutta kuvallisina nekin miellyttävät silmää ja piristävät mieltä.

Kepeän sisällön lisäksi ”Instasta” ovat löytyneet syvällisimmät ja samaistuttavimmat koronatunteiden vuodatukset. Äkkiseltään kuva-albumilta näyttävistä somekanavista on tullut milleniaalien eli meidän nyt alle nelikymppisten (kyllä, sitä se sana tarkoittaa) luonteva tunteiden, aktivismin ja yhteisöllisyyden kanava.

(Milleniumin tällä puolella syntynyt Z-sukupolvi on jo muualla, esimerkiksi TikTokissa, jota me varhaismilleniaalit vasta haparoimme käyttöön.)

***

Hieman yllättäen omaa kiinnostavuuttaan korona-ajan someselailussa nostaa työelämän verkostoitumispalvelu LinkedIn. Häpeämättömästä itsekehusta ja keittiöpsykologisista itsestäänselvyyksistä tunnettu ”Linkkari” näyttää kriisistä puolen, jota ei helposti muualla näe. Siellä myös lomauttajat surevat lomautuksia, yrittäjät ihmettelevät alta karannutta bisnestä ja yksi jos toinenkin asiantuntija miettii uutta suuntaa työelämälleen.

Jos on pitänyt LinkedIniä tekohymygalleriana, kriisi paljastaa monen tunneilmaisun aidommaksi kuin on kuvitellut. Pandemian puristuksissa on kiva nauttia sopiva annos myös tsemppaavaa ja hopeareunoja etsivää viestittelyä – vaikka näkökulma onkin lähinnä keskiluokkaisessa työssä.

Kolumni on julkaistu Kansan Tahdon numerossa 3/2020.


Lisää tällaista? Tilaa paperinen Kansan Tahto ja saat laadukasta luettavaa yhteiskunnasta ja kulttuurista, ihmisistä ja ilmiöistä säännöllisesti kotiin kannettuna. Samalla tuet luotettavaa, vasemmistolaista ja pohjoista journalismia.

Vuositilauksen hinta on 65 euroa / 8 numeroa. Tarkista mahdollinen ammattiliittosi lehtietu. >> Tilaa tästä!

Kategoriat
Näkökulmat

Suosittu hallitus ei kiinnosta ketään

Kuukausittaisten puoluegallupien lisäksi Suomessa tehdään säännöllisesti kyselyitä hallituksen suosiosta. Sanna Marinin (sd) hallitus on nauttinut suursuosiosta jo kahdessa alkuvuodesta julkistetussa kyselyssä.

Helsingin Sanomien gallupissa vain 24 prosenttia vastaajista piti hallituksen suoritusta huonona. Lännen Median kyselyssä 64 prosenttia oli puolestaan tyytyväisiä hallitukseen. Suosio on kaksinkertainen verrattuna Antti Rinteen (sd) johtamaan pätkähallitukseen ja selvästi suurempi kuin Juha Sipilän (kesk) johtama porvarihallitus.

Mediatalojen teettämät kyselyt on noteerattu uutisissa ja lehdet ovat lainanneet toisiaan, mutta hallituspuolueiden kannattajat eivät ole olleet tyytyväisiä. Hallituksen suosion on nähty saavan liian vähän huomiota. Otsikoissa pidetään enemmän hallituksen todellisia ja oletettuja ristiriitoja sekä opposition kritiikkiä.

Mediahuomion määrän voi todentaa tutkimuksella, mutta jo pelkkä epäilys herättää ajatuksia.

***

Yksinkertaisin selitys on tietysti se, että media kannattaa jotain muuta politiikkaa kuin punavihreän kansanrintamahallituksen tekemää. Media ei ole keskusjohtoinen monoliitti, mutta toimitusten johdon oikeistolaisuudesta on löytynyt tutkimusnäyttöäkin. Markkinaehtoistuva maailma, supistuva julkinen sektori ja oikeistolainen ihmiskuva ovat myös olleet niin pitkään poliittista todellisuutta, että niiden kyseenalaistaminen voi tuntua toimituksissa vieraalta, vaikka toimittajat yksilöinä yrittäisivätkin välttää poliittisen kannan ottamista.

Vähintään yhtä olennainen tekijä on kuitenkin viestinnän ja tarinankerronnan yleinen logiikka. Konflikti kiinnostaa, ei sujuva yhteistyö tai kansansuosio.

Suursuosio on epäilyttävää. Se saadaan antamalla äänestäjille lahjoja, joksi Helsingin Sanomien kaupunkitoimituksen pomo nimitti kotihoidon työntekijöiden työtä helpottavia pysäköintioikeuksia. Maailmassa, jossa ”vastuullinen politiikka” tarkoittaa ”kipeitä päätöksiä”, suosituksi tulemisen täytyy tarkoittaa vastuuttomia päätöksiä. Toisaalta diktaattorit ovat suursuosittuja, mikä on syystäkin epäilyttävää.

Vaikka ei pitäisi kansansuosiota epäilyttävänä, on se silti tylsää. Samoilla jäljillä oltiin filosofisen lennokkaassa paneelikeskustelussa, joka järjestettiin maaliskuun alussa vasemmistoliiton 30-vuotisjuhlavuoden alkajaisiksi.

Utopiatutkija Keijo Lakkala sanoi utopiakirjallisuuden olevan niin tylsää, että mitä lyhyempiä kirjat ovat, sitä parempi. Kun kaikki menee vain hyvin, saavutusten ja onnistumisten listaaminen ei ole kovin kiinnostavaa. Kiinnostavampaa on pyrkiminen utopiaan ja sen kuvaaminen, mitä kaikkea matkalla pitää ratkaista.

***

Poliitikot tuntevat vanhan totuuden: jos lehdet eivät kirjoita mitään, työ on ollut todennäköisesti aivan hyvää. Oman hännän nostaminen jää puolueiden ja poliitikkojen tehtäväksi.

Tätä vasemmistoliitto onkin kiitettävästi tehnyt. Sosiaali- ja terveysministeri Aino-Kaisa Pekosta nimitetään puolueen viestinnässä superministeriksi, joka on korottanut perusturvaa ja romuttanut aktiivimallin. ”Alkuvuoden superspurttina” esiteltiin perhevapaauudistus ja maltillisuudesta arvosteltu ilmastotiekartta.

Vassarit eivät peitelleet edes osallisuuttaan eduskuntaan edenneessä kansalaisaloitteessa vesihuollon yksityistämistä vastaan. Aiheellisen itsekehun sivutuotteena puolue saa näkyviin muitakin toimijoitaan kuin supersuosittua puheenjohtajaa.

Kolumni on julkaistu Kansan Tahdon numerossa 2/2020.


Lisää tällaista? Tilaa paperinen Kansan Tahto ja saat laadukasta luettavaa yhteiskunnasta ja kulttuurista, ihmisistä ja ilmiöistä säännöllisesti kotiin kannettuna. Samalla tuet luotettavaa, vasemmistolaista ja pohjoista journalismia.

Vuositilauksen hinta on 65 euroa / 8 numeroa. Tarkista mahdollinen ammattiliittosi lehtietu. >> Tilaa tästä!

Kategoriat
Näkökulmat

Annetaan ihmisten pöyristyä

Kun äärioikeisto tai joku muu ilmastonmuutoksen kieltäjä, naisvihaaja tai mikkokärnä tekee jotain tyhmää, ei tarvitse seurata tekijän omia julkaisuja saadakseen siitä tiedon. Punavihreät ja liberaalit pitävät kyllä huolen, että trollaus leviää koko kansan tietoon. Pöyristyneet nettijaot valtaavat sosiaalisen median ilmatilan ja valuttavat klikkauksia kolumneille ja vihapostauksille.

Moni onkin herännyt vaatimaan niin sanotuilta hyviksiltä tolkkua vihapostausten levittämiseen. ”Älä ruoki trollia” on jo vanha sanonta, joka kehottaa käyttämään aikansa muuhun kuin nettihäirikön kanssa jankkaamiseen. Sen rinnalle on tullut ”keep calm and move on” -ajattelu (pysy rauhallisena ja siirry eteenpäin), jossa ärsyttävä ja pöyristyttävä juttu jätetään omaan arvoonsa.

Tällaisessa tolkuttelussa on kuitenkin ikävä sivumaku. Se maistuu nimittäin samalta kuin ääripäistä puhuvien tolkun ihmisten syytökset, joiden mukaan natsien äänekäs vastustaminen oikeastaan kiihdyttää natsismia. Samassa ajatusmallissa radikaalien ilmastotoimien vaatiminen saa ihmiset vain turhaan ahdistumaan ja jopa kääntymään ilmastonmuutoksen torjumista vastaan.

***

Muiden tunteiden hillinnässä on kyse oireen hoitamisesta sairauden sijaan. Äärioikeistolla ja trollipopulisteilla on kyky ja tilaisuus saada ihmiset reagoimaan ja levittämään mölinäänsä. Pöyristyneet reaktiot ovat nimenomaan reaktioita, vastauksia julkisuutta hallitseville aloitteentekijöille. Tämä on oire siitä, että muut ovat julkisuuden suhteen altavastaajan asemassa.

Tilanteen tekee mielenkiintoiseksi se, että vasemmistolla on pitkästä aikaa vahva parlamentaarinen asema. Oikeisto-oppositiokin on vahva kannatusmittauksissa mutta ennen kaikkea julkisuusilmatilan hallinnassa. Siinä missä hallituspuolueilla riittää varmasti sanottavaa, opposition konservatiiveilla riittää tapoja saada aikaan reaktioita.

Mitä sitten pitäisi tehdä, onkin monimutkaisempi kysymys. Pitäisi tuottaa sellaisia avauksia, jotka jättävät mölinän varjoonsa. Koska pelkoihin vetoaminen on helpompaa kuin toivon tarjoaminen, toivoa luovien avauksia pitää olla jollain tavalla paljon enemmän kuin pelkoa lietsovien. Vähän niin kuin kansanrintamahallituksella on paljon enemmän avustajia kuin porvarihallituksella oli.

***

Itse olen päätynyt siihen, että ihmisten pitää antaa pöyristyä ja näyttää tunteitaan. Li Anderssonin sanoin ”mieluummin näen kuumia tunteita kuin välinpitämättömyyttä”, kun tehdään ihmisten arkeen liittyviä päätöksiä. Vuonna 2018 oppositiojohtajana julkaisemassaan blogikirjoituksessa Andersson myös näkee myös politiikan tavoitteisiin kuuluvan välineiden antamisen tunteiden purkamiseen ja kanavoimiseen.

Tunteet voivat johtaa toimintaan.

Pöyristymisohjeilla ja välinpitämättömyyden vaatimisella on myös elitistinen kaiku. Jos tekee mieli neuvoa muita olemaan välittämättä ilkeästä huutelusta, kannattaa miettiä, miksi se on itselle helppoa. Onko kyse siitä, että on itse turvatussa asemassa, jossa huutelu ei satuta tai tunnu uhkaavalta?

Kun ihmisoikeuksia uhataan, niitä tulee puolustaa – vaikka ja varsinkin, jos ne eivät ole omia ihmisoikeuksia. Silloin ei pidä pelätä edes identiteettipolitiikan vähättelevää leimaa, kuten Minja Koskela esittää uusimpaan Kansan Tahtoon tehdyssä haastattelussa.

***

Kuten todettua, tunteet voivat johtaa toimintaan. Rasismia vastustavaa italialaista sardiiniliikettä tai sen suomalaisserkkua silakkaliikettä tuskin olisi syntynyt ilman pöyristymistä, ärsyyntymistä ja ahdistumista. Onpa liikkeissä jotain arvosteltavaa tai ei, niissä ihmiset voimaantuvat tuottamaan omaa sisältöä ja ottamaan tilaa haltuun.

Jos vihapuheiden levittely tunteiden vallassa ärsyttää, tunteille kannattaa tarjota vaihtoehtoisia kanavia. Onneksi on silakkaliikkeitä.

Kolumni on julkaistu Kansan Tahdon numerossa 1/2020.


Lisää tällaista? Tilaa paperinen Kansan Tahto ja saat laadukasta luettavaa yhteiskunnasta ja kulttuurista, ihmisistä ja ilmiöistä säännöllisesti kotiin kannettuna. Samalla tuet luotettavaa, vasemmistolaista ja pohjoista journalismia.

Vuositilauksen hinta on 65 euroa / 8 numeroa. Tarkista mahdollinen ammattiliittosi lehtietu. >> Tilaa tästä!

Kategoriat
Näkökulmat

Poliitikon lapsi on uutinen ilman moralisointiakin

Uutiset perussuomalaisten europarlamentaarikon ja puheenjohtajaehdokkaan Jussi Halla-ahon nuorimmasta, muun kuin hänen puolisonsa synnyttämästä lapsesta olivat kevään kiistellyimpiä politiikan uutisia. Poliitikon totuudenvastaiset puheet ja kiusallisen asian peittely-yritykset ovat ilmiselvästi uutisarvoisia asioita, mutta kaikkien aiheiden tavoin niistäkin saa tehtyä sekä hyvää että huonoa journalismia.

Halla-ahon lapsiuutisista on poimittavissa kolme näkökulmaa, joihin toimittaja kiinnittää huomiota, mikäli oman työn etiikka kiinnostaa klikkausmääriä enemmän.

1. Lapsen oikeudet. Uutisen keskiössä on puolustuskyvytön lapsi, joten aiheen käsittelyssä on syytä olla erityisen tarkka. Jo tämän näkökulman pitäisi saada otsikoijat ja uutisoijat miettimään, onko varsinainen uutinen lapsi vai se, että poliitikko on valehdellut lapsimääränsä.

Lapsen henkilöllisyyden voi yrittää salata eikä kukaan toimittaja pitäisi sitä paljastamisen arvoisena, mutta jutuilla on merkitystä muillekin kuin lapselle itselleen. Maistraatin papereissa isoilla kirjaimilla lukeva ”avioliiton ulkopuolella syntynyt” on rakenteellinen osoitus eriarvoistavista asenteista, joita toimittajat vain vahvistavat lehtolapsi-nimittelyllä.

Uutinen, jonka pitäisi kertoa poliitikon sanojen ja tekojen yhteensopivuudesta, kertookin lapsen vähempiarvoisesta syntyperästä. Eriarvoisuus ei ole läheskään aina väkivaltaa ja suoraa vihapuhetta – välillä se on näin hienovaraista vihjailua.

2. Puheenjohtajavaali. Tapauksen toinen varsinainen uutinen on uutinen itsessään. Voi olla sattumaa, että vuosikausia seuratun poliitikon perhesuhteet tulivat julkisuuteen juuri nyt, mutta ajoitus viittaa vahvasti perussuomalaisten puheenjohtajavaaliin.

Ohjeisiin on sisäänrakennettu käsitys, ettei neutraalia tiedonvälitystä ole, vaan sen vaikutukset on otettava huomioon.

Journalistin ohjeet ohjaavat toimittajaa miettimään, kuka uutisesta hyötyy ja ketä se vahingoittaa. Ohjeisiin on sisäänrakennettu käsitys, ettei neutraalia tiedonvälitystä ole, vaan sen vaikutukset on otettava huomioon.

Sidos puheenjohtajavalintaan ei poista uutisen merkittävyyttä, mutta hyötymis- ja vahingoittamistarkoituksen pitäisi saada pohtimaan toiseen kertaan uutisen sävyä ja kärkeä. Uutisen käyttäminen lokakampanjointiin on lähes yhtä kiinnostavaa kuin lapsesta valehteleminen. Ainakin yksi toimittaja kertoikin saaneensa uutisvinkin toisen puheenjohtajaehdokkaan lähipiiristä.

3. Moralismi. Toimittaja voi selittää itselleen, ettei ole itse vastuussa yhteiskunnan asenteista, joilla uutiset otetaan vastaan. Vastuu ei kuitenkaan ole vain kuulijalla, jos otsikon ja jutun luenta on ennakoitavissa.

Halla-ahon lasta koskevat uutisjutut ovat tahtomattaan tai tahallaan moralisoineet perinteisen perhemallin ja pidättyvän seksikäyttäytymisen puolesta jopa siinä määrin, että jossakin oli vertailtu, kuinka julma rangaistus vastaavasta ”huorinteosta” olisi seurannut jollain toisella vuosisadalla. Moralisointia tietysti perustellaan sillä, että Halla-aho oletettavasti kannattaa poliitikkona perinteitä.

Pohjimmiltaan moralistinen sävy päästetään otsikoihin siksi, että sillä on kaikupohjaa. Vapaamielisen poliitikon perinteiset valinnat eivät saisi samanlaista kohtelua kuin perinteisesti ajattelevan paljastuva vapaamielisyys.

Arvokysymyksissä media pelaa varman päälle. Vallalla olevan ajattelun myötäily ja suuntauksien peesailu toimii, sillä se ei vieraannuta yleisöä ja rahoittajia.

Median sanotaan luovan ja muokkaavan yleistä mielipidettä. Pragmaattisissa poliittisissa kysymyksissä tätä tapahtuukin, mutta arvokysymyksissä media pelaa varman päälle. Vallalla olevan ajattelun myötäily ja suuntauksien peesailu toimii, sillä se ei vieraannuta yleisöä ja rahoittajia.

Jussi Halla-ahon vastenmielisessä politiikassa riittää arvosteltavaa ilman henkilökohtaisen elämän moralisointia. Valheet on syytä paljastaa, mutta se ei vaadi eriarvoistavien asenteiden ja perinteiden vahvistamista. Median tehtävänä voisi pikemminkin olla niiden purkaminen.

Kategoriat
Näkökulmat

Julkinen palvelu, joka ei kuulu poliitikoille

Kun hallitus esitti Arto Satosen (kok) johtaman työryhmän ehdotuksesta, että Yleisradion strategiasta päättäminen siirretään yhtiön hallitukselta hallintoneuvoston poliitikoille, heräsi huoli journalistisesta päätöksenteosta. Poliitikot plus Yle ei ole ollut viime aikoina helppo yhtälö.

Perussuomalaisten kommentit Ylen vihervasemmistolaisista paljastavat, että ainakin heille tässä on kyse jonkinlaisesta journalistisesta puhdistuksesta. On kuitenkin vaikea uskoa, että työryhmän esitys perustuisi Teuvo Hakkaraisen (ps) ja Kike Elomaan (ps) harhaiseen argumentointiin.

Poliitikkojen valitus väärin toimivasta mediasta ei lopu varmasti koskaan. Nykyinen hallintoneuvostomalli saattaakin olla tarpeellinen väline kanavoidessaan pahimman öyhötyksen omiin kokouksiinsa. Yleisradion edustajien pitää vain osata jättää vaikutusyritykset omaan arvoonsa.

Poliitikkojen valitus väärin toimivasta mediasta ei lopu varmasti koskaan.

Päättääpä strategiasta kansanedustajat tai Ylen hallitus, journalistinen päätöksenteko on asia erikseen. Journalistin ohjeiden mukaan sitä päätösvaltaa ei voi siirtää toimituksen ulkopuolelle, ei edes yhtiön omalle hallitukselle.

Käytännössä poliitikot ovat linjanneet Yleisradion strategiaa aivan viime aikoina. Samainen Satosen työryhmä esitti viime kesänä, että Ylen on lisättävä ostoja yksityisiltä tuottajilta eikä rahoitukseen tehdä pariin vuoteen indeksikorotuksia. Tämän tuloksena 63 yleläistä irtisanotaan helmikuussa päättyneiden yt-neuvottelujen jälkeen.

Työryhmä teki esityksiä myös nettiuutisten alueellisten etusivujen poistamisesta sekä Suomen Tietotoimiston asiakkaaksi hankkiutumisesta. Nämä ovat kaikki strategisia valintoja, jotka kaupallisissa yhtiöissä tekee omistajien ohjaama hallitus.

Jos poliitikot haluavat tällaisia päätöksiä tehdä, eduskunnan valitsema hallintoneuvosto on tarkoitukseen sopivampi toimielin kuin hallituspolitiikkaan sidotut työryhmät. Paras tietysti olisi, jos eivät haluaisi.

Vasemmistossa valtionyhtiöitä vaaditaan usein tiukemmin kansanedustajien liekaan. Postia ja VR:ää halutaan estää heikentämästä palvelujaan, Fortumia osallistumasta vaarallisiin ydinvoimaprojekteihin.

Yleisradion kohdalla suunta on toinen. Julkista mediapalvelua halutaan vahvistaa turvaamalla sen riippumattomuus, etäisyys valtiosta. Näin pitää ollakin.

Julkista mediapalvelua halutaan vahvistaa turvaamalla sen riippumattomuus, etäisyys valtiosta. Näin pitää ollakin.

Hallinnollisten ratkaisujen pitää vahvistaa toimitusten riippumattomuutta rahoittajasta. Strategiasta päättäminen ei mahdollista merkittävää puuttumista juttuaiheiden ja haastateltavien valintaan, mutta strategialla on suora yhteys siihen, miten rahaa yhtiössä jaetaan.

Hallintoneuvoston pöytäkirjoista paljastuvan keskustelun taso ei synnytä luottamusta kansanedustajien kykyyn turvata vallanpitäjiä kriittisesti tarkastelevan journalismin vaatimia resursseja. Neuvostossa on kommentoitu jopa yksittäisiä uutisjuttuja ja pyritty vaikuttamaan esimerkiksi perussuomalaisia koskevaan uutisointiin.

On siksi parasta, että Ylen strategiasta päättää median asiantuntijoista ja henkilöstön edustajista koostuva hallitus.

Perussuomalaisten Yle-kannoille ja -kaunoille on helppo naureskella. Myönteisiä uutisia hallituksen saavutuksista vaativa Mika Niikko (ps) ei kuitenkaan paljon eroa valeuutisia joka puolella näkevästä Donald Trumpista, josta tuli Yhdysvaltain presidentti naureskelusta huolimatta ja osin kai sen vuoksi.

Esimerkkejä on lähempänäkin. EU-maa Unkarissa painostetaan ja suljetaan tiedotusvälineitä vuosikymmenen alussa säädetyn medialain turvin. Syksyllä suljettiin varoittamatta maan suurin oppositiolehti ja 60 toimittajaa menetti työpaikkansa. Puolassa yleisradioyhtiön riippumattomuutta on heikennetty lainsäädännöllä ja kymmeniä toimittajia on sanottu irti.

Suomessa Harry Harkimon (kok) työryhmä esitti äskettäin valtion rahaa myös kaupallisen median uutistoimintaan. Moniäänisyyden kannalta esitys voi olla hyvä, mutta mikä estää oikeistopopulisteja vaatimasta silkkihansikkaita lopulta myös MTV:n uutisilta verorahojen vastineeksi?

Sen estää oikeistopopulistien ja muiden poliitikkojen pitäminen mahdollisimman kaukana median päätöksenteosta ja strategioista.

 

Raahelainen kaupunginvaltuutettu ja Yleisen Lehtimiesliiton puheenjohtaja Niko Peltokangas kirjoittaa Kansan Tahdon Mediakritiikkiä-palstalle.

Kategoriat
Näkökulmat

Vasemmistopopulistilta vaaditaan pokkaa

Kun Paavo Arhinmäki vitsaili netissä, että hänellä todettu uniapnea aiheutti ”väsähtämisen” Sotšin olympialaisissa, Iltalehdessä ei jätetty tilaisuutta käyttämättä. Vitsi siellä varmasti ymmärrettiin, mutta lehti julkaisi uutisen otsikolla ”Arhinmäki selittää Sotshin ”sammumistaan”: ”Minulla on uniapnea”.

Iltalehti antoi entisen urheiluministerin ”täsmentää” sanomisiaan. Puolueen ehkä taitavin mediapoliitikko ei lähtenyt syyttelemään lehteä halpamaisuudesta vaan selitti nöyrästi vitsin.

Tapaus muistuttaa sarkasmin vaaroista mutta kertoo jotain myös mediakritiikistä. Arhinmäen sympparit naureskelivat lööppitoimittajien tosikkoudelle ja lisäsivät tapauksen halpoja klikkauksia kalastelevan median pitkään syntilistaan. Jutun arvostelu ei kuitenkaan johda yhtään mihinkään. Otsikot kansanedustajasta selittelemässä tekemisiään jäivät elämään ja uusia tulee varmasti.

”Medioilla on selkeät tuotannollis-taloudelliset syyt toimia niin kuin ne toimivat. Ne saavat enemmän lukijoita otsikoimalla provosoivasti, rakentamalla vastakkainasetteluja, ruokkimalla vihaa ja niin edelleen”, kirjoitti Veikka Lahtinen käsitellessään mediakritiikin ongelmia Facebookissa.

Vasemmistossa meitä mediakriitikoita riittää. On luonnollista, että ei-hegemonisessa asemassa taistelemme totuuden puolesta arvostelemalla asenteellisuutta ja oikomalla vääriä väitteitä. Luotamme kovaan työhön ja siihen, että lopulta hyvä voittaa, jos sitä väsymättä avitamme.

Mediakritiikki ei kuitenkaan murra hegemoniaa, sillä se on luonteeltaan aina reaktiivista – reagoimista muiden avauksiin sen sijaan, että tekisi omia avauksia.

Mediakritiikki ei kuitenkaan murra hegemoniaa, sillä se on luonteeltaan aina reaktiivista – reagoimista muiden avauksiin sen sijaan, että tekisi omia avauksia.

Toimittajana pohjimmiltani uskon mediakritiikkiin. Tiedotusvälineiden raadollisen logiikan paljastaminen on samalla tavalla tärkeää kuin minkä tahansa yhteiskunnallisen vallankäytön läpivalaisu. Oikein kohdennetulla mediakritiikillä voidaan paljastaa, kun media toimii rahoittajiensa eikä yleisön parhaaksi.

(Voi toki kysyä, mitä hyötyä siitä on ollut Yleisradion ja pääministerin tapauksessa, jossa muutoksia on tapahtunut vain ammattietiikastaan piittaavien toimittajien työsuhteissa. Toivottavasti kivien kääntely tapauksen ympärillä jatkuu.)

Poliitikkona uskon kuitenkin myös mediapeliin. Valheiden paljastamisen lisäksi totuutta voi toitottaa omilla ehdoillaankin. Se vaati median härskien toimintatapojen kääntämistä omaksi edukseen.

Reaktiivisen kritiikin vastinpariksi voi nostaa proaktiivisen (aloitteellisen) populismin. Marraskuussa vasemmistoliiton puoluevaltuuston kokouksessa valtuuston puheenjohtaja Pia Lohikoski peräänkuulutti faktapohjaista populismia. Se tarkoittanee yksinkertaisten mutta vahvistettuun tietoon pikemmin kuin ideologiaan perustuvien vastausten esittämistä monimutkaisiin kysymyksiin.

Populismin erottaminen valheista ei ole yksinkertaista. Laurahuhtasaaret, mikkokärnät ja susannakosket pysyvät julkisuudessa esittämällä poskettomia väitteitä, viemällä syntynyttä keskustelua mihin suuntaan haluavat uusilla poskettomilla väitteillä sekä kehystämällä perusoikeudet tai tutkimustiedot pelkiksi mielipide-eroiksi.

Valheita tärkeämpi tekijä mediamuureja ylittävässä populismissa on kuitenkin pokka. Hyvällä populistilla on pokkaa puhua yksinkertaisesti, vedota tunteisiin ja olla lähtemättä mukaan keskusteluihin, jotka eivät tue populistin omaa ydinviestiä.

Hyvällä populistilla on pokkaa puhua yksinkertaisesti, vedota tunteisiin ja olla lähtemättä mukaan keskusteluihin, jotka eivät tue populistin omaa ydinviestiä.

Mallia voi ottaa vaikka Vasemmiston puoluevaltuuston varapuheenjohtajasta Suldaan Said Ahmedista, joka on luonut ympärilleen melkoisen hypen kumartelemattomalla mutta aurinkoisella tyylillään. Hän kertoo omaa tarinaansa, viestii vasemmiston tavoitteista ja kutsuu ennakkoluulottomasti ihmisiä mukaan politiikkaansa, vaikka vastustajat levittävät hänestä jatkuvasti juttuja ja tekevät hyökkäyksiä, joiden oikomisessa ja torjumisessa saisi myös aikansa kulumaan.

Journalismi tarvitsee mediakritiikkiä ja politiikka vasemmistopopulismia. Populismi vaatii populisteja, joilla on pokkaa tehdä politiikkaa vaikka uniapneallaan.

 

Raahelainen kaupunginvaltuutettu ja Yleisen Lehtimiesliiton puheenjohtaja Niko Peltokangas kirjoittaa Kansan Tahdon Mediakritiikkiä-palstalle.