Oululaisen sanomalehti Kalevan valtakunnallisesti tunnetulla kulttuuritoimituksen päällikkö emerita Kaisu Mikkolalla on ollut ja on edelleenkin vahva rooli suomalaisen kulttuurin kentällä. Hän oli maamme ensimmäisiä maakunnallisia kulttuuritoimittajia, jonka ansioihin kuuluu Kalevan kulttuuriosaston perustaminen viisikymmentä vuotta sitten.

Uransa alusta lähtien Mikkola on tuonut esille erityisesti Pohjois-Suomen taidetta niin paikallisten lukijoiden kuin valtakunnalliseenkin tietoisuuteen. Kotikaupungissaan Oulussa hän on näkyvä ja aikaansaava kulttuurivaikuttaja, jonka moneen kertaan palkitut ansiot ovat huomattavia.

Näyttävästi ja tyylikkäästi pukeutuvan, uljasryhtisen Mikkolan kiinnostus taiteeseen, estetiikkaan ja kulttuuriin kumpusi käsityöläissuvun perintönä. Hänen isoisänsä Antti Jussi Tuominen ja isänsä Urpo Tuominen olivat räätälimestareita. Äidin puolelta Kaisu Mikkola polveutuu vanhasta kittiläläisestä Junttiloiden kanttorisuvusta, joka on kunnostautunut kuvataiteenkin kentillä. Kaisu Mikkolan puoliso on kuvataiteilija Matti Mikkola ja Kaisun veli Juhani Tuominen on taiteilija. Myös Mikkoloiden kuopus Antti on saanut kuvataidekoulutuksen.

 

Moniäänisyys on poissa

Varsinaiset kulttuuriosastot vakiintuivat suomalaisiin sanomalehtiin vasta 1960-luvulla. Mikkolan työ Kalevan kulttuuriosaston perustajana sujui myötätuulessa. Lehden silloinen toimitusjohtaja Aaro Korkeakivi ymmärsi kulttuurisivujen merkityksen kulttuurikeskustelun virittäjänä. Myös tuon ajan päätoimittajana ja toimitusjohtajana työskennellyt, viidestä Mikkolan uran aikana toimineista Kalevan päätoimittajista Mikkolalle mieluisin, Esko Saarinen, tuki nuoren kulttuuritoimittajan toimia. Mikkola sai käyttöönsä hyvät resurssit. Kalevan kulttuurisivut kukoistivat ja saivat lukijoita myös etelän maalikylistä.

Mikkolan ja hänen kollegansa ja perintöprinssinsä Kari Karemon kulttuurisivuja toimitettiin kunnianhimoisesti ja raikkaasti, tuolloin vielä marginaalisetkin taiteenlajit huomioiden. Myös Viron kulttuuri, pohjoinen estofilia oli hyvin esillä. Mikkola toimi muun muassa Runon Siltaa Ouluun järjestävän työryhmän puheenjohtajana ja palkkasi kulttuuriosaston avustajiksi muun muassa Lennart Meren, Jaan Kaplinskin ja Mati Hintin.

Alkuvuosien räväkät kolumnistit aiheuttivat päänvaivaa lehden johdolle. Pahimmillaan tilanne kärjistyi, kun lyhyen aikaa Kalevassa päätoimittajana toiminut Erkki Teikari irtisanoi kaikki Mikkolan palkkaamat kolumnistit.

Alkuvuosien räväkät kolumnistit aiheuttivat päänvaivaa lehden johdolle.

Kalevan kulttuuriosaston kukoistukseen kiinnitettiin huomiota, ja Mikkolaa houkuteltiin etelän valtalehtiinkin. Hän kuitenkin noudatti kutsumustaan pohjoissuomalaisen kulttuurin esiintuojana ja pysyi Oulussa.

Kritiikin ja kulttuurijournalismin nykytila ei emeritalta juuri kiitosta saa. Hän on harmissaan, että Pohjois-Suomen entisenä valtalehtenä tunnettu Kalevakin on kulttuurin osalta vain lähinnä Oulun tapahtumiin keskittyvä paikallislehti. Samat kulttuurijutut julkaistaan kaikissa Lännen Median lehdissä. Lehtien monopolisoitumisen myötä moniäänisyys on kadonnut. Toitotetaan, että enää ei ole olemassa yhtenäiskulttuuria, joten entisenlaiseen kulttuurijournalismiin ja kritiikkiin ei ole paluuta. Mikkolan mukaan nykyään ei kirjoiteta siitä mitä tehdään, vaan siitä kuka tekee.

 

Isovanhempien koti Kansan Tahdossa, Mäkelinien alakerrassa

Myös Kansan Tahto limittyy Kaisu Mikkolan värikkääseen historiaan. Hänen kiehtovat kertomukset lehden ja sukunsa vaiheista ovat kuin parhaastakin romaanista.

Näin Kansan Tahdon entinen toimittaja Tapani Sillanpää kirjoittaa artikkelissaan: ”Oulun Järjestötalon sopukoiden kätköistä löytyi petsattu puuaski. Sen päälle kiinnitetyssä metallilaatassa oli murtoon houkutteleva kaiverrus ’Avattava v. 2023’. Kansan Tahdon väki ei uteliaisuudeltaan kyennyt noudattamaan sääntöä, vaan avasi lippaan. Rasiasta löytyi lehtiä ja muuta materiaalia, muun muassa tietoa niistä ihmisistä, jotka olivat mukana perustamassa lehteä. Yksi heistä oli Kaisu Mikkolan isoisä, Kansan Tahdon lehti- ja kirjapainoyhtiön hallitusten puheenjohtajana toiminut räätälimestari Antti Jussi Tuominen, aktiivinen työväenliikkeen mies.

Mikkolan isovanhempien perhe asui Kansan Tahdon talossa Pakkahuoneenkadulla. Heidän yläkerrassaan asuivat hyviksi perhetutuiksi tulleet Mäkelinit. Hyvin ei Mikkolan isoisälle toimissaan Kansan Tahdossa käynyt. Vankilatuomion saanut Tuominen pidätettiin sisällissodan melskeessä. Sisällissodan taisteluissa Kansan Tahdon painokoneet tuhottiin, ja lehti lakkautettiin valkoisten toimesta.

Heidän yläkerrassaan asuivat hyviksi perhetutuiksi tulleet Mäkelinit.

Antti Jussi Tuominen sai kuitenkin hankittua Uuden Suomen käytetyt painokoneet, ja vähitellen lehti pystyi jatkamaan ilmestymistä.

”Lakkautetun Kansan Tahdon sijasta vuoden 1919 alusta ilmestymään päässyt Pohjan Kansa muutti nimensä vuoden 1923 alusta Uudeksi Pohjan Kansaksi sen kunniaksi, että sitä painanut kirjapaino oli loppuvuonna saanut uuden ”luokkataistelutankin”, joksi Mäkelin painokonetta luonnehti. Aiemmin sillä oli painettu kokoomuksen Uutta Suomea ja se onnistuttiin ostamaan vain välikäsien kautta, koska ’kommunisteille’ sitä ei olisi myyty. Helsingin Sanomilta Uusi Pohjan Kansa sai mainesanoiksi ’verisin kommunistilehti, mitä Suomessa on koskaan ilmestynyt’, Tapani Sillanpää kirjoittaa artikkelissaan Kansan Tahto tekee murron.

”Isoisäni pidätettiin vuonna 1923 uudestaan, kun Pohjan Kansaa kustantanut Suomen Sosialistinen Työväenpuolue lakkautettiin. Samassa rytäkässä pidätettiin myös kaksi muuta johtokunnan jäsentä, muun muassa Punaisen julistuksen laatinut Yrjö Mäkelin ja Arvo Turkka. Mäkelin teki itsemurhan vankilassa. Yrjö Kallinen totesi 70-luvulla minulle, että eivät nämä nykyiset vasemmistolaiset ole mitään, mutta me isoisäsi kanssa olimme oikeita sosialisteja, pasifisteja ja teosofeja”, Mikkola kertoo.

 

30-luvun Oulun puhelinluettelo herättää Kaisu Mikkolassa muistoja lapsuudesta ja isovanhemmistaan. Hänen isoisänsä oli Antti Jussi Tuominen, Kansan Tahdon voimahahmoja alusta saakka. (Kuva: Tero Kaikko)

Kunnianhimoista lehdistöä

Nämä Kaisu Mikkolan taustat heijastelivat hänenkin elämään. Kansan Tahdossa ihmeteltiin, jopa paheksuttiin sitä, kuinka laiseni taustat omaava toimittaja voi työskennellä Kalevassa. Kummeksunta hälveni, kun Kansan Tahdosta lappoi toimittajia kaupungin porvarislehteen, kuten Niilo Wilenius kaupunkitoimittajaksi. Eero Matero puolestaan siirtyi Kalevasta Kansan Tahdon toimittajaksi, sittemmin päätoimittajaksi.

Mikkolan mielestä Kansan Tahdolla on ollut merkitystä alueen täysvaltaisena tiedotusvälineenä. Vielä viisikymmentä vuotta sitten Oulussa ilmestyi sanomalehtiä enemmän kuin missään muualla Suomessa Helsinkiä lukuun ottamatta. Kilpailu mainostajista oli kovaa, mutta kaikilla näillä lehdillä oli Mikkolan mukaan myös kunnianhimoisia journalistisia tavoitteita. Hänestä oli kiinnostavaa seurata, miten muut lehdet käsittelivät samoja, erityisesti kulttuuria käsitteleviä aiheita kuin Kaleva.

Kulttuurin esiintuojana Kansan Tahto ei Mikkolan mielestä ollut vain nopeasti alueen valtalehdeksi nousseen Kalevan vähäinen pikkuserkku.

”Kansan Tahdossa oli kiinnostavia kulttuurikirjoittajia, esimerkiksi jo edesmennyt Ilkka Tönkyrä, jonka isäkin oli ollut lehden toimittaja. Ilkka Tönkyrä oli Oulun kulttuurijournalisteista älykkäin, ilkein ja terävin”, Mikkola kiittelee. Itseironian hyvin hallitseva Mikkola naureskelee, että sai kuulla melkoista pilkkaakin, häntä ”maisteri mekkolaksi” nimittäneeltä Tönkyrältä.

”Kansan Tahdon toimituskunnan avustajien parhaimmistoon kuului myös oulunsalolainen hitsaaja, toimittaja ja kirjailija Tauno Vesala. 80-luvun alkupuolella kuollut Vesala oli siitä mielenkiintoinen, luokkatietoinen tyyppi, että hän siirtyi Kalevasta Kansan Tahtoon ja kuului jossakin vaiheessa myös kulttuurilehti Pohjoisen tekijöihin. Olin mukana hänen kanssaan etenkin 70-luvun alussa monenlaisissa kulttuurihankkeissa, kuten raikkaassa Arktisessa Hysteriassa talvifestivaalin kukoistusvuosina.”

Tauno Vesala inhosi viihdettä, jota hänen mielestään olisi pitänyt myöntää vain pieninä annoksina lääkärin määräyksestä. Hän sai ensimmäisenä pohjoissuomalaisena valtion tiedonjulkistamispalkinnon pamfletistaan Vallankätkemisjuttu. Kaisu Mikkola sai seuraavana vuonna, 1975, tuon palkinnon. Kalevan kollegat olivat aikeissa otsikoida uutisen Kaisu Mikkola Tauno Vesalan jäljissä. Valtionpalkinnot tuntuivat siihen aikaan merkittäviltä. Mikkolasta palkitseminen tuntui epätodelliselta, koska hän oli poliittisesti sitoutumaton keskellä kaikkein puoluepoliittisinta vuosikymmentä.

Kansan Tahtoa, nykyisellään, 8 kertaa vuodessa ilmestyvänä kulttuurilehtenä, Mikkola kiittelee ja kuuluu sen tilaajiin.

Kansan Tahtoa, nykyisellään, 8 kertaa vuodessa ilmestyvänä kulttuurilehtenä, Mikkola kiittelee ja kuuluu sen tilaajiin.

”Totta kai haluan kannustaa, vaikka se hieman köyhän miehen kulttuurilehdeltä vielä näyttääkin. Lehden pitäisi pikimmiten kohentaa visuaalista ilmettään. Teemanumerot ovat kiinnostavia, mutta niiden pitäisi nojata enemmän tutkivaan journalismiin. Ymmärrän kyllä, että lehdellä on aivan liian pienet resurssit, kuten monilla muillakin kulttuurilehdillä, vaikka kunnianhimoa varmasti riittäisi.”

 

Sampanjapullo auki

Oulun Taidemuseon tilanteesta Mikkola on harmissaan ja masentunut.

”Olen jo sen verran iäkäs, että päätän aina, että pitäkööt tunkkinsa, minä en Oulun asioihin enää kajoa! Mutta onhan se nyt tavatonta, että Taidemuseolta on viety sen aivan pöljässä hallinnossa kaikki energia ja mahdollisuudet tehdä yhtään mitään”, Mikkola tulistuu.

”Taidemuseo on fuusioitu osaksi Museo- ja tiedekeskus Luuppia. Historiallisen Pohjois-Pohjanmaan museon johtaja Pasi Kovalainen, jonka erikoisala on rakennustutkimus, päättää, mitä taidetta Taidemuseon kokoelmiin hankitaan – näyttäisi että ei mitään. Omalla alallaan rakennushistorioitsijana hän on maan huipputasoa, mutta joutuu nykyisen virkansa panttivankina keskittymään aivan muuhun. Luupin johtaja, insinööri Jonna-Marleena Härö puolestaan johtaa kaikkia Oulun museoita. Tämä kaikki on halvaannuttanut museon toiminnan.”

”Olen jo sen verran iäkäs, että päätän aina, että pitäkööt tunkkinsa, minä en Oulun asioihin enää kajoa!”

Mikkola on pöyristynyt, että jostain käsittämättömästä syystä esillä on 2017 alkanut ja vasta 2019 päättyvä, Mikkolan kännykkänäyttelyksi nimeämä Näytönpaikka pohjoisessa piilaaksossa. Hannu Väisäsen ja Maaria Wirkkalan suunnittelemalta yhteisnäyttelyltä evättiin Wirkkalan näyttelyjulkaisu kalliiksi osoittautuneen dinosaurusnäyttelyn kovien kustannusten vuoksi. Tästä loukkaantuneet taitelijat peruivat näyttelynsä.

Oulun Teatterin tiimoilta keskustelu alkoi käydä kuumana alkukesästä Kalevan kulttuuritoimittaja Eeva Kauppisen kirjoittaman reportaasin virittämänä. Hän kirjoitti faktoihin perustuen teatterissa jo pitkään jatkuneista epäkohdista ja talon tulehtuneesta tilanteesta. Mikkolan mielestä teatterin tilanne on kuin samppanjapullo, jonka korkki on poksahtanut auki.

”Kyse on muun muassa siitä, että teatterin nykyinen johtaja Kari-Pekka Toivonen suosii vaimoaan Merja Larivaaraa esitysten roolituksissa, ja he maksavat veronsa firmansa kautta. Tilanne henkilökunnan keskuudessa on tulehtunut.”

Ottamatta kantaa siihen, ketkä ovat oikeassa tai ketkä väärässä, Mikkola pitää erittäin tärkeänä sitä, että oululaista teatteripolitiikkaa ja -hallintoa käsittelevä keskustelu vihdoin käynnistettiin. Näin kulttuuritoimittajan kuuluukin tehdä, Mikkola kiittelee. Tosin epäkohdat olisi hänen mielestään pitänyt tuoda esille jo paljon aikaisemmin esimerkiksi kritiikkien yhteydessä.

 

Kulttuurin nopean toiminnan joukoissa

Kaisu Mikkola jäi eläkkeelle vuonna 2005, mutta on ollut sen jälkeen monessa mukana ja kirjoittanut kritiikkejä ja kolumneja muun muassa Parnassoon ja Teatteri-lehteen. Nyt lehtityö on jäänyt, mutta Mikkola on entisenlaisella tarmolla ollut elvyttämässä muun muassa oululaista Merikoskikerhoa, joka edistää pohjoisen kulttuuria ja taidetta keskustelu-, esitelmä- ja taidetilaisuuksilla.

”Toimimme kulttuurin nopean toiminnan joukkoina. On tärkeä tunnistaa, mihin ihminen kulttuurisesti kuuluu ja mikä tuntuu omalta.”

Muun muassa Oulun yliopiston kunniatohtoriksi nimitettyä ja Suomen arvostelijain liiton kunniajäsenyydellä kunnioitettua Kaisu Mikkolaa on luonnehdittu pohjoiseksi luonnonvoimaksi. Hänenlaisiaan luonnonvoimia kulttuurimme tarvitsee kipeästi aikana, jolloin talouden ylivalta uhkaa sivistysvaltiota.

 

Artikkeli on julkaistu Kansan Tahdon numerossa 6/18.

Poikkitaiteellinen päiväfestivaali. Ambient-joogaa, alternative-synkistelyä, punk-rockia ja proge-irroittelua. Tätä kaikkea ja paljon muuta oli ohjelmassa viime lauantaina toista kertaa Sotkamossa järjestetyillä Sapsofesteillä. Koleasta säästä huolimatta Sapsojärven rannalle Hiukkaan oli kokoontunut reilusti yli 50 kulttuurin ystävää.

Juha-Matti Halonen ja Nuusa Parkkinen ovat keskeisimmät henkilöt Sapsofestien takana. (Kuva: Miikka Kortelainen)

– Tarkoituksena on tarjota tee se itse -henkistä vaihtoehtoa Kainuun kulttuurielämään, järjestelyistä vastaavan Kylän Koirat ry:n puuhanainen Nuusa Parkkinen valotti.

– Kainuussa ja Vuokatissa on kyllä suhteellisen paljon massatapahtumia, mutta tämän tyyppisiä tapahtumia ei juurikaan ole tarjolla, yhdistyksen puuhamies Juha-Matti Halonen selvensi.

Voitontavoittelumielessä ei tapahtumaa ole lähdetty tekemään ja kuvaavaa onkin, että suuri osa työstä tehdään puhtaasti talkoilla pienen mutta sitkeän järjestäjäjoukon voimin. Halonen antoi kiitosta Sotkamon kunnalle positiivisesta suhtautumisesta tapahtumaa kohtaan.

– Kunnassa nähdään, että Hiukan aluetta olisi hyvä elävöittää. Tämän tyyppisillä tapahtumillahan alue elävöityy ja sen käyttö monipuolistuu, Halonen totesi.

Tämän tyyppisillä tapahtumillahan alue elävöityy ja sen käyttö monipuolistuu.

Tunnelma tapahtumassa oli sään koleudesta huolimatta lämmin ja yhteisöllinen – sitä mieltä olivat Sapsofesteille Kajaanista saapuneet Roosa Kurkinen ja Akseli Kallunki. Kallunki oli tapahtumassa myös itse esiintymässä Wasted by Time -yhtyeessä.

Sapsofestit ovat paljon muutakin kuin musiikkia. Roosa Kurkinen ja Akseli Kallunki heittäytyivät mölkyn melskeisiin. (Kuva: Miikka Kortelainen)

– Mukava täällä oli esiintyä, alkukankeuden jälkeen alkoi yleisöllä tanssijalkaakin vipattaa, yhtyeen nokkamies kertoi.

Sapsofest ja Kylän Koirat ovat tulleetkin jäädäkseen osaksi sotkamolaista ja kainuulaista kulttuurielämää.  Sapsojärven rannalla Hiukassa nähdään vuoden päästäkin festivaalielämää ja Kylän Koirien on tarkoitus resurssien puitteissa järjestää muitakin kulttuuri-tilaisuuksia vuoden mittaan Sotkamossa.

– Tämän ja viime vuoden positiivisten kokemusten perusteella tapahtuma tullaan jatkossakin järjestämään. Tapahtuman kehittämistä esimerkiksi erilaisten yhteistyökumppanuuksien kautta tullaan toki varmasti tekemään, Halonen tiivistää.

Hailuodon teatterifestivaalin taiteelliset johtajat kirjailija-ohjaaja Juha Hurme, teatteriohjaaja Jouni Rissanen sekä lavastaja-kuvataiteilija Matti Rasi järjestävät festivaalin ympärillä kolme tapahtumaviikonloppua Oulun Pikisaaren Keltaisessa talossa ja Galleria Harmajassa.

Teatteriprojekti juhlistaa Suomen itsenäisyyden sadatta juhlavuotta esittämällä Hailuodon teatterifestivaalin tuotantoja kymmenen vuoden ajalta sekä joukon uusia ensi-iltoja. Esitykset ovat osa Suomi 100 -tapahtumia. Näytelmillä tuodaan esiin ja tutkitaan suomalaista identiteettiä ja olemusta kansan- ja luonnonkuvausten kautta.

Ensimmäinen tapahtumista on tulevana viikonloppuna teatteriviikonloppu Oulun Pikisaaressa. Tapahtumassa esitetään kirjailija Essi Kummun kauhunovelleihin perustuva ekoperheen arjesta kertova Hyvä akustinen nainen, yhden miehen rillumareimusikaali Puupää, Aleksis Kiven ihmisoikeustragedia Kullervo sekä yhteiskunnallista arvoasteikkoa tarkasteleva Kylän räätälin sosialistisesti katsasteleva iltakävely.

Varsinainen Hailuodon teatterifestivaali järjestetään 28.-30.7.2017.

Kansalaisadressiin Oulun yliopiston perinteikkään eläinmuseon säilyttämisen puolesta on yhtynyt jo lähes 1800 allekirjoittajaa. Vetoomus luovutettiin 13.1. Oulun yliopiston ja Oulun ammattikorkeakoulun rehtoreille, ja 20.1. sen saavat Oulun kaupunki ja Suomen Yliopistokiinteistöt Oy. Nimien keruu nettiadressiin jatkuu ainakin 19.1. saakka.

Julkisuudessa liikkuneen tiedon mukaan eläinmuseo ollaan siirtämässä ja osin purkamassa ammattikorkeakoulun Linnanmaalle muuton tieltä. Adressissa vaaditaan museon alasajosta luopumista. Allekirjoittajat vastustavat museoaineiston hävitysaikeita ja haluavat säilyttää museosalin yleisölle avoimena.

Oulun yliopiston eläinmuseon juuret ulottuvat 1700-luvulle, jolloin Johan Julin perusti Ouluun Suomen ensimmäisen minkään alan museon. Vuonna 1923 perustettu Oulun luonnonystävien yhdistys aloitti museotoiminnan uudelleen ja lahjoitti myöhemmin kokoelmansa Oulun yliopistolle. Varta vasten eläinmuseolle suunnitellut tilat valmistuivat Linnanmaalle 1984, ja vuonna 1990 paljastettiin Heikki Kangasperkon maalaama 57 metriä pitkä dioraama eli sarja maisemamaalauksia ekologiseksi taustaksi täytetyille eläimille. Museon siirto tuhoaisi myös ainutlaatuiset dioraamat.

Eläinmuseossa käy jo nyt vuosittain 30 000 vierailijaa. Se on päiväkotien ja koulujen suosima oppimisympäristö, yliopisto-opiskelijoiden lajintuntemuksen kehittäjä ja myös vetovoimainen turistikohde. Museon alasajo olisi adressin allekirjoittajien mielestä kulttuuriskandaali.

Museon alasajo olisi adressin allekirjoittajien mielestä kulttuuriskandaali.

Vetoomukseen on Suomen lisäksi kertynyt nimiä 13 muusta maasta.

Adressin ensimmäiset allekirjoittajat ovat Esa Aalto, FT, Oulun luonnonsuojeluyhdistyksen pj., Esa Borén, biologian opettaja, Oulu, Ritva Kangasperko, Marketing Manager, USA, Jorma Luhta, luontokuvaaja, kirjailija, Oulu (Haukipudas), Juha Markkola, biologi, Oulu, Erkki Pulliainen, prof. (emer.), valtiopäiväneuvos, Oulu, Anni Rapinoja, kuvataiteilija, Hailuoto, Risto Sulkava, Suomen luonnonsuojeluliiton puheenjohtaja, Keuruu, Risto Tornberg, eläinekologian dosentti, Oulu ja järjestönä Luonto-Liiton Pohjois-Suomen piiri ry.