Politiikan kesä 2017 Suomessa sisälsi myrskyn, jonka jälkeen elo on ollut hiljaisempaa. Perussuomalaisten puoluekokouksen ympärille syntynyt ja edelleen jatkuva kalabaliikki oli jälleen kerran osoitus siitä, että politiikassa konkreettisten sisältöjen sijasta vaikuttaa entistä enemmän se, miltä asiat näyttävät tai miltä ne halutaan saada näyttämään.
Kesäsaunassa pohdittiin viime viikolla vuoden 2015 eduskuntavaaleja tästä näkökulmasta. Lomalukemistooni kuului Erkka Railon, Mari K. Niemen, Ville Pitkäsen ja Sini Ruohosen erittäin mielenkiintoinen teos Kamppailu vallasta – Eduskuntavaalikampanjat 1945–2015.
Kirja nousi aiemmin julkisuuteen vaaleihin liittyvän väitteensä myötä. Valtiovarainministeriö julkaisi sopivasti kuukausi ennen vaalipäivää raportin, jossa taloutemme tilaa syynättiin puhtaasti valtiontalouden velkaantumisen näkökulmasta, vaikka esimerkiksi IMF:n mukaan Suomi on kehittyneiden talouksien vähiten velkaantunein maa.
Kirjassa pohditaan vaikuttiko valtiovarainministeriön jyrähdys vaalitulokseen. Lisäksi siinä esitetään aiheellinen kysymys: onko ministeriöllä ylipäätään oikeus osallistua julkiseen keskusteluun eduskuntavaalien alla? Väitteen mukaan ministeriön raportti kehysti talouteen liittyvän vaalikeskustelun ja yksipuolisti sitä.
Arvio osuu maaliinsa, jos tarkastellaan jälkikäteen vaalikeskusteluissa esiin nousseita teemoja. Media nieli syötin purematta ja ennen vaaleja käyty julkinen keskustelu keskittyi pääosin erilaisten leikkauslistojen esittelyyn. Puolueita jopa syytettiin liian kunnianhimottomista listoista, jotka eivät vastanneet ministeriön esille tuomaa ”totuutta”. Samalla media viljeli älyllisesti epärehellistä vertausta kriisissä olevan Kreikan talouteen. Esimerkiksi tässä tekstissä toistuvat kaikki nämä mainitut asiat. Torvet soittivat joka puolella samaa säveltä.
Miten on mahdollista, että yksittäinen ministeriö pystyy näin vahvasti ohjailemaan poliittista keskustelua? Taustalla on suomalaisen järjestelmän virkamiesvaltaisuus, jonka pohja on luotu jo autonomian aikana. Suurempi vaikutus on kuitenkin ollut jo vuosikymmeniä käynnissä ollella new public management -hankkeilla, joita on viety eteenpäin hallinnon tehostamisten nimellä.
Hankkeet ovat käytännössä johtaneet virkamiesten vallan lisääntymiseen ja samalla poliittisten päättäjien vaikutusvallan vähenemiseen. Ongelma on siinä, että myös virkamiehet ovat poliittisia päättäjiä, mutta heitä ei valita vaaleilla. Aihetta on tutkinut Samuli Yliaska teoksessaan Tehokkuuden toiveuni – Uuden julkisjohtamisen historia Suomessa 1970-luvulta 1990-luvulle. Yliaskan mukaan tehostamishankkeet ovat olleet käynnissä ensisijaisesti virkamiesvallan lisäämiseksi ja juuri valtiovarainministeriön vallan pönkittämiseksi.
Palataan vielä vaalipuheisiin. Hallituspuolueiden leikkauslistoilla oli sosiaalietuuksien indeksijäädytyksiä, epämääräistä valtionhallinnon tehostamista ilman konkretiaa ja muun muassa yritystukia. Viimeksi mainittua viidakkoa olisi hyvin voinutkin karsia, mutta tämä jäi tekemättä.
Vaalien alla ei puhuttu sanaakaan koulutusleikkauksista, sosiaali- ja terveyspalveluiden yksityistämisestä eikä työntekijöihin kohdistuneista toimenpiteistä kiky-sopimuksen yhteydessä. Nämä ovat olleet Sipilän hallituksen tärkeimmät hankkeet tähän mennessä ja niitä on perusteltu tuttuun tapaan velkaantumiseen pysäyttämisellä, vaikka esimerkiksi sote-uudistus tulee olemaan taloudellisesti kallis hanke toteutuessaan hallituksen kaavailemalla tavalla.
Törkein sumutus liittyi ensin mainittuun teemaan. Hallituspuolueiden johtajat poseerasivat kilvan ”ei koulutusleikkauksille” -kampanjassa, mutta ääni kellossa muuttui vain muutama kuukausi vaalien jälkeen. Jälleen kerran tärkeämpää oli se, miltä asiat näyttävät äänestäjille.
Vasemmistoliitto oli eduskuntavaalien alla ainoa puolue, joka puhui elvyttävän ja työllistävän talouspolitiikan puolesta. Esimerkiksi Pohjois-Pohjanmaalla Vasemmisto julkaisi listan hankkeista, jotka toisivat työtä ja toimeentuloa alueelle.
Osa hankkeista tullee toivottavasti toteutumaan, mutta monessa tapauksessa lapsi on jo mennyt pesuveden mukana. Surullisin tapaus lienee Laguna, jota pidimme vuosia esillä kannanottojen ja muiden vaikutuskeinojen kautta. Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskus Cern selvitti pitkään parasta paikkaa uudelle neutriinotutkimushankkeelle ja päätyi valitsemaan ykkösvaihtoehdokseen Pyhäsalmen kaivoksen. Laguna olisi tuonut töitä sadoille ja se olisi ollut valtava buusti suomalaiselle tiedeyhteisölle. Hanke sai kuitenkin jatkuvasti vastaansa vähättelyä ja eteenpäin ei päästy. Lopulta Cern vei hankkeen Yhdysvaltoihin, jossa homma kiinnosti.
On hyvä muistaa valtiovarainministeriön vaaliraportin kaltaisten asiakirjojen olevan enemmänkin mielipiteitä kuin absoluuttisia totuuksia asioiden tilasta. Tämä olisi pitänyt tuoda laajemmin esille vaalien alla käydyssä julkisessa keskustelussa.
Yhdysvaltain ensimmäinen rahaministeri Alexander Hamilton totesi taannoin valtionvelan olevan kansallinen siunaus, silloin kun se ei ole ylenmääräinen. Hamilton sanoi myös, että lupausta ei saa koskaan rikkoa. Siinäpä ohjenuoria saunakerholta pohdittavaksi.
Markku Eilola-Jokivirta on 47-vuotias prosessityöntekijä, jolla on laaja tausta ammattiyhdistysliikkeen puolella hänen toimiessaan muun muassa SAK:n Oulun ja Kainuun aluetoimikunnan puheenjohtajana. Hän toimii Oulussa yhdyskuntajaostossa ja yhdyskuntalautakunnassa.
Olli Kohonen on 37-vuotias sairaanhoitaja ja filosofian maisteri, joka on myös Pohjois-Pohjanmaan Vasemmiston puheenjohtaja. Kohonen on OSEKK:n yhtymäkokouksen 2. varapuheenjohtaja ja Oulun varavaltuutettu.
Ville Luotola on 29-vuotias kasvatustieteiden ylioppilas, joka työskentelee jalkapallon parissa Tervarit Junioreiden toiminnanjohtajana. Luotola on siku-lautakunnan jäsen ja Oulun varavaltuutettu.